Mette täytti kahdeksan vuotta viikko sitten. Voi rakkaus. Muistan kuin eilisen päivän sen Kotkan näyttelyn reilut kahdeksan vuotta sitten, kun sanoin Meten kasvattajalle Seidille, että kyllä meille nyt voi ihan virallisesti varata yhden kappaleen tulevista Ellan ja Totin pennuista. Olin samana (vai edellisenä) aamuna saanut synttärilahjaksi kirjallisen luvan hankkia vesispanielin. Vesispanielikehillä olin roikkunut edellisen vuoden milloin mitäkin harjaa tai ylimääräistä koiraa taluttaen.
Muistan myös Seidiltä saman vuoden elokuun alussa tulleet ensimmäiset viestit, kun ensimmäinen pentu, narttu, oli syntynyt. (Se ei varmaan ollut Mette, Mettehän ei oikein ole sellainen minäensin-tyyppi...) Lopulta pentuja tuli 11. Oi sitä iloa, kun kahdeksan viikkoa odoteltiin pentujen kasvua, käytiin katsomassa niitä ja sain jopa olla viikonlopun pennunhoitajana. (Oi sitä terävien hampaiden pistosta, kun pentukuumeinen ihminen istahtaa 11 piraijan keskelle.)
Hauska tarina on sekin, kun tein matikan kokeen kauhealla kiireellä ehtiäkseni oikeaan bussiin ja hakemaan Metteä. Matikan opettaja oli koira- ja koiranäyttelyihminen, joten siinä paperia palauttaessa yritin vielä jotenkuten itsehillintäni säilyttäen henkäistä, että NYT lähden hakemaan Sitä Pentua. Ja sitten leikkaus siihen ihanaan hetkeen espoolaisen huoltoaseman (pakko tämäkin detalji aina mainita) pihalla, kun saan kauan odotetun koiranpennun syliini. Oi mitä muistoja.
 |
| Niin Mette tuli, lainasi Vilin kaulapannan ja muutti elämäni |
Olin silloin aika paljon enemmän näyttelyihminen kuin nykyään, ja niinpä pikku-Mettekin sai pienestä pitäen opetella näyttelypönötystä ja hillitysti hihnassa ravailua. Koska virallista kahdeksanvuotiskuvaa ei ole vielä otettu, niin tässä kollaasi pennusta kolmevuotiaaksi.
Mette oli sijoituskoira, mutta sydämestä löytyneen sivuäänen takia sille ei koskaan yritettykään saada pentuja. Otin sen silloin aika raskaasti. Sen, että siitä oli löytynyt ylipäätään joku terveydellinen vika (olisinko voinut estää tämän erilaisella liikunnalla/ruokinnalla... ööh, en) ja sen, etten nyt pääsisikään seuraamaan kaikkea pennutukseen liittyvää oman koiran kautta. Arpaonni olisi voinut suoda paljon pahempiakin vikoja ja oikeastaan jälkikäteen olen ihan tyytyväinen, ettei Mette koskaan saanut pentuja.
Mette on kiltti koira ja ihana koira, vaikka harrastuskoirana sillä onkin ollut omat haasteensa. Sillä on vesispanielin luonne tasoitettuna syvällisen pohdiskelijan piirteillä. Rodun harvinaisuuteen nähden olen tavannut aika paljon vesispanieleita, mutta hyvin harvoin näen niissä Metteä. Siis siinä tavassa, millä ne ovat, liikkuvat ja huomioivat ympäristönsä. (Itse asiassa Meten sisarusten lisäksi ainoa koira, josta olen sanonut ihan kuin Mette oli yksi hovawart-narttu Vappu Alatalon seminaarissa vuosia sitten.) Vesispanielit ovat usein täynnä energiaa, innostuvat helposti ja ovat vähän sellaisia huolettomia pellejä. Siksi puhun mettekoirasta; se on oma rotutyyppinsä vähän niin kuin vinttikoirat ja paimenkoirat. Sillä aikaa, kun vesispanielit kulkevat maailmalla häntä heiluen ja aivot kesälomalla, mettekoirat istuvat kankullaan pohtimassa, onko maailma pyöreä vai littana ja miten se vaikuttaa veden ja sitä kautta vesilelujen virtaamiseen. On Mettekin toki spanielimaiseen tapaan onnellinen ja iloinen koira, mutta se ei ole ikinä ollut sitä sellaisella överitavalla kuin Kiira ja monet muut vesispanielit ovat. Eikä tarvitsekaan olla.
Joskus Meten kanssa harrastaminen on ollut vaikeaa ja viime aikoina onneksi aika tosi paljon helpompaa. En olisi jaksanut käydä läpi kaikkia lähinnä motivointiin liittyviä hankaluuksia, ellen olisi tykännyt Metestä niin paljon. Ja tykkään tietysti edelleen. Mette ei kertakaikkiaan ansaitse suunnittelemattomia treenejä eikä huonon sään takia peruttuja treenejä eikä sitä, että luovuttaisin jonkun liikkeen tai koko tokon suhteen. Vaikka sen tokovalioituminen vaatisi vielä miten monta treenituntia tahansa, miten monta itkua tahansa, miten monta kattilallista keitettyjä broilerin sydämiä tahansa, tai vaikkei siitä ikinä edes tulisi tokovaliota, kaikki on varmasti vaivan arvoista. Mette on sen arvoinen.
 |
| Because you're worth it. |
Itse asiassa piti kirjoittaa uusista liikkeistä, joita on tässä nyt treenattu sillä ajatuksella, että kohta ollaan koekunnossa. Niiden opettelu on ollut oikeastaan kivaa vaihtelua. Tutuissa liikkeissä hiotaan kuitenkin paljon keskittymistä (palkkaa saa usein katsekontaktista, vihjesanalla oikeaan suuntaan katsomisesta, häiriöiden ignooraamisesta tai muuten vain kuulolla olemisesta), mutta nyt näissä uusissa tempuissa on saanut namppaa ihan vain siitä, että muistaa jonkun tötsänkierron kuuluvan nykyiseen repertueeriin. Mette tykkää tosi paljon sheippaamisesta, joten on ollut kiva päästä hyödyntämään sitäkin taas vähän enemmän.
Kiiran kanssa en ole tehnyt uuden EVL:n tyhjään lähettämistä enkä oikeastaan loton loppuosaakaan. Haluan ensin testata Metellä ja toisekseen seurata, miten liikkeet kokeissa toteutetaan/arvostellaan ja miten huiput ne koirillensa kouluttavat.
En ole kovin iso mustavalkokuvien ystävä, mutta tämän Vilistä reilu viikko sitten otetun kuvan värejä en saanut korjattua mieleisikseni. Siitä nämä mustavalkokuvat ja tällainen nostalgiapostaus. Palataan treeneihin taas tarkemmin ensi kerralla!
