Mitä ajattelin tänään

aamuseitsemältä koirahallilla:

Mette on oikeastaan kauhean rehellinen koira. Se on vain aika blondi: se jää helposti kiinni asiaan, jonka kuvittelee olevan se mitä pyydän. Vaikka se ei saisi palkkaa, se saattaa yrittää samaa väärää toimintoa uudestaan. Monta kertaa. Se ei tee sitä pahuuttaan (ilman aivoja -moodi sitten erikseen) eikä varsinaisesti taitamattomuuttaankaan. Olen viime aikoina opetellut nöyrtymään ja mokan jälkeen auttanut sitä vaikka valtavilla kroppa-avuilla, kunhan virhe ei ole päässyt toistumaan. Jos nimittäin tulee paljon epäonnistumisia, onnistunut toisto ns. hukkuu sinne sekaan. On tosi tärkeää yrittää luoda järjestystä sen pääkoppaan. Kuuntelet minua niin keksit kyllä pelin logiikan.

Ihana maanantaiaamu, kun tilaa oli kerrankin ruhtinaallisesti.

Kiiran aamusta pistetään purkkiin ja visusti talteen se fiilis, kun tein lopuksi seuruun hidasta käyntiä pitkät pätkät. Kiira oli kamalan iloinen, kuitenkin siisti, teki töitä pitääkseen paikkansa (tätä olen yrittänyt viime aikoina työstää) ja tuntui ihan siltä, ettei tekisi maailmassa mitään muuta mieluummin kuin olisi juuri siinä just mun kanssa.

Esim. paras.

 

Oli hyvät treenit. Hymyilyttää vieläkin.

No detail is too small, it is all about the details

Pikakelauksella Okei eihän tästä taas mitään pikakelausta tullut, mutta blogi tilanteen tasalle:

Meille tuli auto. Luin jokin aika sitten tämän blogikirjoituksen, joka kuulosti niin kovin tutulta - paitsi ettei se koske meitä enää! Olen (maailmanpelastustuskistani huolimatta) kyllä tiedostanut, että auto säästäisi kovin paljon aikaa, vaivaa ja harmaita hiuksia koiraharrastuksia ajatellen. Silti olen edelleen reilun kuukauden yhteiselon jälkeen hämmästynyt, miten helppoa treenielämä nykyään on. Kiitosta vaan treenikavereille, jotka ovat koukanneet meidän kautta, kyytiapunne on ollut suuresti arvostettua. ♥

Kuka ei kuulu joukkoon? © Juuso Kuparinen

Mette kävi kokeessa. Kahdessakin. Tammikuun lopun koe oli tosi kiva ja ehjä sarja, Mette tuntui reippaalta ja teki elämänsä hienoimman koeseuruun ja niinikään siihen asti hienoimmat koekaukot. Lotossa (kiertohyppynoudossa) esteen hyppääminen unohtui mettekoiran kupongista, vaikka kartio ja oikea suunta nappiin osuivatkin. Muissa liikkeissä oli pikkuvirheitä, mutta se tunne, se tunne. Mette oli iloinen olematta yhtään överi palkkakipponsa suuntaan. Tykkäsin erityisesti siitä, miten rehellisellä asenteella koira lähti tekemään itselleen vielä vaikeita asioita (ts. lotto ja tyhjään lähetys, jotka olivat tammikuussa vieläkin keskeneräisempiä kuin tällä hetkellä).

Tässä sitä kierretään. © Juuso Kuparinen

 Helmikuun kokeessa oli enemmän hässäkkää, kun hallissa järjestettiin rally-toko-kisat (sellaisissa en ollutkaan käynyt aiemmin!). Yksilöliikkeet olivat yhdessä osassa (kivaa!) ja alkoivat tunnarilla. Mikä olikin mettekoiran mielestä niin helppo tehtävä, että voin tässä paluumatkalla pyöritellä päätä ja kapulaa ja lalalalalaa, oho hups se irtosi. En uskaltanut kovin pahasti sanoa, koska tyhjään lähetys oli seuraavana. Se olikin tosi hieno (!!!), mutta ruutuun pari lisäkäskyä, koska. No. Äiti kato ilman aivoja. Äiti hei oot unohtanut namikipon. Oi voi. Ruudun jälkeen sanoinkin aika tiukasti, ja vielä kesken zetan uudestaan, että syytä olis miettiä sitä omaa asennetta pikkasen huolellisemmin. Ja kas, loppukehä mentiin paljon paremmassa yhteisymmärryksessä. En ollut kyllä yhtään tyytyväinen koiran asenteeseen alussa, mutta oli hyvä, että pääsin puuttumaan koetilanteessa, ja puuttumiseni meni perille. Loppu oli aika ok, ei niin super kuin edellisessä kokeessa, mutta ehkä en itsekään ihan saanut nollattua päätäni alun jälkeen.

Tässä kokeessa kaukot olivat vielä edellistäkin hienommat. Kalpenevat toki monen muun rinnalla, mutta nyt puhutaan koirasta, jolla ei ole ikinä ollut minkäänlaista pidä takatassu(t) liimattuna maahan -kriteeriä. Toki joku kriteeri oli silloin alun alkaenkin, mutta en varmaan vain tajunnut, että koiralta voi oikeasti vaatia, että tassu ei liiku _milliäkään_. Tätä on sitten korjailtu opettamalla koiraa ensin peruuttamaan (= ajattelemaan taakse) ja lopulta peruuttamaan vähemmän eli pysymään about paikallaan. Tassukriteeriä meillä ei siis edelleenkään ole, mutta parhaimmillaan Mette liikkuu vain pari senttiä s-i-vaihdossa. Ja kun kriteeri ja treenimetodit ovat kuvatunlaiset, on ihan superia, kun kaukot onnistuvat kokeessa. :)

Otin Meten Oilille helmikuussa. Oli tosi antoisa kerta. Puhuttiin jo matkalla Tuulian kanssa siitä, miten haluaisin liikkeiden alut vielä tuhat kertaa paremmiksi. Vaikka odotusarvoa niihin on nostettu (ja ne ovat tosi paljon sillä parantuneetkin), on Mette edelleen välillä kuutamolla varsinkin liikkeissä, joissa liikkurointi kestää (tunnari, ohjattu, kiertonouto). Oilin puhuttelun jälkeen tuntui, että tämä ei ole homma eikä mikään, joten siitä hetkestä eteenpäin on vaadittu ekstraskarppia katsekontaktia ja myös palkattu sitä. Mulla on vielä pieni issue ohjatun kanssa, koska siinäkin Mette on nyt alkanut tarjota katsekontaktia. Ehkä annan pään vielä seilata ja toivon, että koira ennemmin tai myöhemmin tajuaa, että tässä liikkeessä saa katsella liikkuria.

Liikkeiden alut kyllä vaikuttavat niin hitsin paljon koko yleisilmeeseen, ja siihen nähden niitä tulee treenattua ja palkattua tosi vähän. Paitsi nyt sitten, nyt ne ovat olleet ihan ykkösprioriteetti.

Katsekontaktista puheen ollen. Suosikkikuvani :) © Juuso Kuparinen

Muina juttuina tehtiin Oililla loton paluuhyppyä. Koiran näkövinkkelistä katsomalla löydettiin asiaan jonkinlainen pikaparannus, toivotaan että pärjätään sillä ainakin jonkin aikaa. Loton palasia pitää vielä vahvistaa, mutta toisaalta pitäisi saada Mette myös tajuamaan kokonaisuus. Oikeastaan tykkään tästä liikkeestä, kauheasti siinä vain on palasia! Tehtiin myös ohjattua, jossa Metellä on ollut pientä fiksaatiota keskikapulan suuntaan, mutta en ole oikein uskaltanut käydä aiheesta tiukempaa keskustelua. No nyt olen, mutta olen myös tehnyt onnistumispainotteisia treenejä näyttämällä haettavaa kapulaa.

Kiira kävi fyssarilla, kun saatiin akuuttiaika Tanja Kotille. Takapää oli etupäätä huonompi, mm. ristiselkää avattiin tovi jos toinenkin, mutta isoin jumi oli vääntyneessä ylimmässä kaulanikamassa. Tuskin sekään kuitenkaan selittää tassujen syömistä. Tanja vahvisti käsitykseni siitä, että lihasjumia tmv. oireileva koira yleensä nuolee tassuja päältäpäin. Tassun pohjien syöminen on yleensä jotain muuta. Ajatus on siis nyt lähinnä jatkaa ruokavaliota, seurata tilannetta ja keksiä, mitä seuraavaksi. Yhden tassunhan Kiira ehti syödä tässä välissä tammikuussa, minkä jälkeen se on kuitenkin ollut ehkä hitusen parempi.

No, joka tapauksessa Kiira on liikkunut paremmin fyssarin jälkeen.Kiirahan peitsaa tosi paljon ja siltä puuttuu sellainen hihnalenkkiravi. Metellä on hidas hölkkäravi, reippaampi "ylläpitoravi", vetävä ravi ja sitten vielä lentoravi; Kiira käyttää vastaavissa tilanteissa käyntiä, peitsiä, nopeaa peitsiä ja vasta vihoviimeisenä pikakiituriravia. Vapaana ollessaan Kiiralla on olemassa myös reipas ravi, mutta vapaana se meneekin mieluummin laukkaa... 

Treenaamiseen Kiiran kanssa on ollut ajoittain vaikea motivoitua, koska pelkään, että kohta se syö taas tassunsa. Kokeita ei voi katsoa, koska se syö tassunsa varmaan just silloin. Ja kas, nyt ei olekaan nameja keitettynä ja pilkottuna eikä edes pakastimessa, joten istu sinä Kiira vaan portin takana katsomassa, kun Mette tekee keittiötokoa. Koiraressu.

Kiira oli kuitenkin Oililla tammikuussa (seuruuta ja ruutua) ja on sillä muutenkin ollut hyviä treenejä. Kiiran projekteja ovat just nyt paikallaolot ja seuraaminen.

Kiira aloitti vuoden alussa agilityryhmässä, mutta tassun, fyssarin ja meidän kouluttajan menojen takia treeneihin ehti jo tulla kolmen vai neljän viikon tauko. Omatoimisesti sentään puuhasteltiin jotain useampien tokotreenien yhteydessä. Estehakuisuutta pitäisi vahvistaa ja keppikujaa tiivistää. Ryhmä on ollut tosi kiva häiriön ja mun ohjauksien/ajoituksen kannalta – näin vaikeita ja pitkiä ratoja emme ole keskenämme aiemmin tehneet. Agility on kyllä ihan eri laji nopean ja juoksemisesta tykkäävän koiran kanssa; Meten kanssa agility oli aina vain motivaation ja vauhdin rakentamista. Opettavaista sekin, mutta ihan erilaista.

Harmi vain, että kouluttajamme ilmoitti eilen lopettavansa kouluttamiseen aikatauluhaasteista ym. johtuen, joten tässä sitä nyt odotellaan, että taivaalta tipahtaa kiva uusi koutsi tai päästäisiin johonkin muuhun sopivaan ja meitä eteenpäin vievään ryhmään.

Ja vielä yksi. © Juuso Kuparinen