Things aren’t the way they were before

2016. Iso vuosi, hyvässä ja pahassa.

Vilistä luopuminen heinäkuussa otti, ja ottaa edelleen, koville. Vili oli hieno koira, niin hieno että se ansaitsee tulla muistetuksi ja puhutuksi. En usko mihinkään henkimaailman juttuihin, mutta yhteisiä muistoja ehti kertyä niin paljon, että välillä voin vieläkin tuntea Vilin. Sen ihanan, sileän ja kiiltävän turkin. Sen painon mun sylissä. Sängyn jalkopäässä. Sen askelluksen mun takana metsäpolulla. Voi sentään.

Mette tuli syyskuussa tokovalioksi. Treenasin sen kanssa kyllä kuin seinähullu ja jälkikäteen ihmettelen itsekin, miten olen jaksanut. Metellä oli hyviä treenejä varsinkin keväällä (tai näin ainakin jälkikäteen treenipäiväkirjasta lueskeltuna), ja silloinhan ne kaksi ekaa ykköstä tulivatkin. Viimeisen ykkösen kanssa oli tiukempaa, mutta tulihan se sitten lopulta. Nyt jo hymyilyttää, mutta muistan, kun mulla oli kesällä kauhea ahdistus, että mitä jos Mette ei ikinä saa sitä viimeistä ykköstä ja jää melkein tokovalioksi. No ei onneksi jäänyt. :) 

Harvinaista medianäkyvyyttä mettekoirille. Koiramme 11/2016.

Valioitumisen jälkeen Mette on saanut "treenata" ehkä viidesti, joten sen motivaatio on ollut superkorkealla. Vähän meinaa hirvittää, telooko se itsensä, kun lähtee esim. kartion kiertämiseen itselleen poikkeuksellisella raivolla. Tein sen kanssa joku päivä tyhjään lähetystäkin hallissa, hyvin oli muistissa! Toko ei kuitenkaan varsinaisesti kuulu enää kuvioihin vaan yritän varata joka viikko Metelle omaa vain-mettekoira-aikaa metsälenkkien muodossa. Sielläkin se kyllä paahtaa välillä aivan kahjona! Mette on pysynyt terveenä ja toivotaan, että pysyy jatkossakin.

Kiira kävi marraskuussa vihdoin kokeessa. Piti käydä toisessakin, mutta jotenkin tämä marras-joulukuu on pyyhkäissyt ohi mieletöntä vauhtia! Kiira on mennyt vuoden aikana paljon eteenpäin, vaikka edelleen pikkuspanielia saa säännöllisesti muistuttaa käytöstavoista, ruuvia kiristää ja muutenkin pitää kurissa ja herran nuhteessa 24/7. Hallilla ja varsinkin agilitytreeneissä se kuumuu edelleen stanan herkästi. Alkusyksyn Tanjan kurssi valoi muhun sen verran toivoa, että edelleen jatketaan myös sitä lajia. Tanja oli aivan super, aina treeneistä lähtiessä pystyin hetken kuvittelemaan vaihtavani lajia. Kunnes kotona muistin, että tokoa sen olla pitää. :) Kiirasta ei muuten äkkisälteen löytynyt yhtään (!) tokoaiheista kuvaa tältä vuodelta. Ollaan kyllä treenattu hitokseen ja käyty Oilillakin melkein joka kuukausi. Tuntuu että treenilistoja on kotonakin kymmenessä eri paikassa...

Kiira on ollut terve muuten, mutta edelleen välillä nuolee tassujaan. Jonkun tassun taisi syödä rikki viimeksi keväällä/kesällä, eli sikäli tilasto on kyllä viime vuotta kauniimpi. Muista negatiivisista jutuista mainittakoon pari viikkoa sitten Kiiran päälle käynyt koira hallilla. En ole vielä ehtinyt käyttää sitä fyssarilla, mutta luulen sen takapään olevan tavallistakin enemmän jumissa.

2017, olemme valmiita. Vähän harvennetulla miehistöllä, mutta muuten hyvissä voimissa, päättäväisinä ja luottavaisina. ❤

Nuo kivikon railoissa nukkuvat kyyt

Niin se kisakoiran vaihto konkretisoitui tänään, kun Kiiran kisakirjaan kirjoitettiin ekat rivit kotikokeessa Tsaukkilassa. Nykysääntöjen alokasluokka on kyllä niin kiva, liikkeet tuntuvat puolikkailta ja siksi tuntuu kuin tekisi vain siirtymiä siirtymien perään - helppoa kokeenomaista treeniä kisatilanteessa. :)

Paikallaolossa oltiin kultsun vieressä. Kiira tuli kivasti kehään, meni muistaakseni hyvin maahan ja makasi ihan skarpisti. Lopussa pomppasi vähän sivusuunnassa, mutta pääasia että pomppasi.

Yksilöliikkeissä tuli niin ikään kivasti kehään. Jäävä maahanmeno oli hidas; ei ollakaan hetkeen tapeltu siitä kokeenomaisissa. Noudon pidossa jouduin antamaan tuplakäskyn irrotukseen, mistä Ralf antoi myös rankat pistevähennykset. :) Itse olin vähiten tyytyväinen kaukoihin, joissa ollaan treenattu sitä hiivatin pomppua... johon ei kyllä nyt ollut mitään yritystä. Hiiiitsiläinen. No, onpahan treeninaihetta näissä.

Yhteensä saatiin 179 pistettä, joilla irtosi luokkavoitto ja seuranmestaruus. Ei ne pisteet eikä nuo kauneusvirheetkään vaan se siisti kokonaisuus - siihen olin tyytyväinen! Oma fiilis oli järkevä ja Kiira tuntui kehässä omalta itseltään. Rakas pikkuidiootti.

Ja treenit jatkuu!

Kiira-koira-asiaa

Lueskelin vanhempia blogitekstejä ja totesin, että Kiira on edistynyt kesän mittaan monessakin asiassa. Nyt kun Kiira on kruunattu talon ykkösharrastuskoiraksi, niin saatetaanpa blogiakin vähän ajan tasalle.

Agility edistyy edelleen tosi kivasti. Juuri eilen Run For Fun -kurssin Tanja-koutsi sanoi, että ollaan edistytty mielettömästi, ja se on kyllä totta! Kurssin alussa päästiin oikeasti 1-2 estettä kerralla eteenpäin. Eilen(kin!) mentiin kevyesti koko kolmosluokan rata kepeille asti eli melkein 20 estettä. Oli kivaa ja paikoitellen jopa helppoa! Jossain tekstissä sanoin, ettei Kiira oikein leiki tuolla pölisevällä hiekkakentällä, mutta sekin on korjaantunut. Kuolleelle lelulle juoksemista haluaisin vahvistaa (mm. kisasuoritusta silmällä pitäen), mutta taskusta lelupalkkaa voi kyllä huoletta heittää.

TSAUn seuranmestaruuksissa otettuja kuvia Kiirasta. © Henri Luomala

Meidän TSAUn viikkoryhmän koutsi puolestaan sanoi, että Kiira vilkuilee mua ihanasti radalla. :) Ja sekin on ihan totta, ei enää tunnu niin yksinäiseltä radalla. TSAUlla on yleensä mekkalaa meidän treenien aikana, mutta odottelun suhteen Kiira on relannut paljon. Palkkailen sitä edelleen pää maassa -makaamisen tarjoamisesta. Nyt olen alkanut myös tuuppia sitä kyljelle ja palkata, kun makailee siinä.

Yritin ensimmäistä kertaa tehdä keppejä radalla tällä viikolla, mutta vielä ei onnistunut kylmiltään. Kiira ei ihan malta käyttää kroppaansa (miksi teinkään kujakeppejä niin kauan...) vaan ryysii sisään ja kai siinä nyt järki lähtee, kun törmää joka keppiin. :) Mutta 12 keppiä kyllä menee, toivottavasti pian radallakin.

© Henri Luomala

Tokon osalta oltiin möllikokeessa muutama viikko sitten. Halli oli aika ahdas ja paikalla oli paljon koiria, jotka osallistuivat mölliluokan jälkeen nakkiluokkaan tai johonkin vastaavaan. Kun kävin pujottelemassa Kiiran kanssa hallissa, saatiin nenillemme parikin rähähdystä, joten jätin paikallaolon suosiolla väliin. Ihan rauhallista paikkiksen aikana lopulta oli, mutta en halunnut ottaa riskiä, että Kiiran ekassa oikeasti koemaisessa tilanteessa käy mitään negatiivista.

Yksilöliikkeissä Kiira oli tosi kivasti kuulolla, vaikka palkkaodotus oli kyllä korkealla. Kaukoissa loikkasi pari senttiä eteenpäin (murr!) ja noutokapulan pidossa oli siinä ja siinä, ettei olisi loikannut ilmaan kapulaa irrottaessaan. Prkeleen levottomat teputusjalat. :) Saatiin seuruusta 9,5 ja muuten 10. Pienistä tekniikkakämmeistä huolimatta olin kyllä tosi tyytyväinen Kiiraan. Kuten sanottu, se oli kivasti kuulolla ja siirtymissä (perusasennossa teputusta lukuun ottamatta...) tosi hyvä.

Teputusta on sittemmin tehtykin kaikenlaisten etäpurkkien suosiollisella avustuksella. Kotona olen ottanut kunnon kuurin kaukoja, sillä seiso-vaihdoissa teputuksen saa kaikista helpoiten esille. Myös perusasentoja on yritetty tehdä, mutta vaihtelevalla menestyksellä, koska niissä teputus on tällä hetkellä tosi tiukassa. Ollaan menossa Oilille ensi viikolla ja ajattelin ottaa tämän yhdeksi teemaksi.

Lomapäivän treenit Riihikoskella.

Noin ylipäätään haluaisin Kiiran tokoon lisää stabiiliutta ja vähemmän sättäämistä. Onhan se kyllä paljon siistiytynytkin. Ykkösteema on kuitenkin edelleen vieraat koirat, vieraat ihmiset ja paikallaolo. Kiiran paikkisrutiini muiden kanssa on vähäistä, koska olen halunnut käyttää kaikki tilaisuudet Metelle.

Mitäs muuta: mettekoirat eivät tee tokoa. He tekevät iltaisin nakillisen verran tassun antamista, kurre-temppua, kosketusalustan tarjoamista. Tai no, myönnetään, myös namihäiriöseuruuta. :) Meten elämä on ollut aika kokonaisvaltaisesti tokoa viimeiset pari vuotta, joten on kyllä tosi hassua nyt, kun voi mennä miten tykkää ja antaa ruokaa milloin tykkää. Mutta niin vain niistä jokapäiväisistä pienistä teoista ja aikataulutuksista tuli pitemmällä aikavälillä iso muutos.

(Itse asiassa pitäisi varmaan luopua tästä mettekoira-nimityksestä. Kotona Metteä kutsutaan nykyään vain tokovalioksi! :))

Lomapäivän lenkillä.

FI TVA Catanka I Have a Dream

Metestä tuli eilen Janakkalan kokeessa Suomen tottelevaisuusvalio. Uskomatonta, että nyt tosiaan kirjoitan näin. Koirani on tottelevaisuusvalio. 

Mette on nyt muutamassa kokeessa epäonnistunut kiertonoutolotossa: lähtenyt eteenpäin mutta kurvannut sitten kapulalle tai hypylle. Sain ongelman lopulta kaivettua esille viime viikon treeneissä, kun sattumalta jätin ruokapurkin selkäni taakse. Mette lähti, mutta sen fokus ja päättäväisyys ei vain riittänyt juosta pariakymmentä metriä kartiolle. Aika väännöksi tämä meni jokaikisissä treeneissä, vaikka vastapainona tehtiin palkkapurkittomia toistoja, jotka (tietysti) onnistuivat sataprosenttisesti.

Tämä avasi silmäni sille, miten paljon Mette on kiinni loppupalkkapurkissaan. Sitähän se on kyllä ollut aina enemmän tai vähemmän. Vaikka oltiin tehty viikolla loton lisäksi jos vaikka mitä purkista luopumista sekä käyty aiheesta parikin keskustelua, niin kokeessa Mette oli kyllä ihan erityisen kiinni purkissaan. Tykkäsin sen yrityksestä esim. juuri kierrossa (joka nyt löytyi hyvin), eteenmenossa, luoksetulossa ja ohjatussa, mutta liikkeiden välien sosiaalisessa palkassa tunsin, miten sen ajatus vaelsi purkille. Siirtymät sinänsä olivat kivat, Mette tuli "Mette"-kutsulla aina kivassa kontaktissa ja oli liikkeiden aluissa skarppi.

Askel kerrallaan ja liikkeenväli kerrallaan Mette sai kolmannen EVL1-tuloksensa ja siitä tuli rotuhistorian ensimmäinen Suomen tottelevaisuusvalio. Eipä tokovalioita taida olla muissakaan FCI-maissa, kun rotu on niin harvinainen.

Vähän jäi hampaankoloon tuo purkkiin lukkiutuminen, mutta tässä kohtaa nostan kädet pystyyn ja totean, että mission completed. :)

Kiitos Meten kasvattajalle Seidille siitä, että sain juuri tämän koiran. Mette on niin hitsin rakas, vaikka helppo harrastuskoira se ei totisesti ole ollut. Sitäkin opettavaisempi kyllä!

Kiitos Oilille, jonka koulutukset ovat opettaneet mulle valtavasti. Ei vain Meten suhteen, vaan koko tokon suhteen. Yhdestä Oilin koulutuksesta vuosia sitten se koko silloin niin utopistiselta tuntunut TVA-tavoitekin lähti.

Kiitos Tuulialle, joka varmaan parhaiten tietää, miten paljon työtä Meten tokovalioituminen on vaatinut. Eikä vain työtä treenikentällä, vaan kaikki treenien suunnittelu, purkaminen ja muu pähkäily. Heikkoina hetkinä ollaan potkittu toinen toisiamme. En olisi tästä Janakkalan reissustakaan selvinnyt ilman Tuuliaa. Kiitos! ♥

Viimeisenä: kiitos Mette. ♥ Kiitos kun olet yrittänyt löytää mustaa ja valkoista toisinaan niin harmaasta maailmasta. Kiitos kun olet tarjonnut haastetta ja opettanut niin paljon. Olen tehnyt paljon virheitä ja tiedostan ne paremmin kuin hyvin - silti olen koko ajan uskonut siihen, että Metestä tulee tottelevaisuusvalio. Sen korkeammalla tavoite ei ole ikinä ollut. Vaikka ongelmia on ollut, niin pääasiassa treenaaminen on ollut tosi kivaa. Eihän sitä muuten jaksaisi. Sitä toko on: vaikeaa mutta kivaa. Ihan parasta.

I don't stop when I'm tired, I stop when I'm done.

No replay no rewind

Takana on jo kuukausi sheltitöntä elämää. En pysty enkä haluakaan sanoa, että elämä jatkuu, mutta elämä soljuu kyllä eteenpäin. Vieläkin tuntuu käsittämättömältä, ettei Viliä vain enää ole. Muutaman kerran on tullut järjetön itkukohtaus, mutta muuten olen löytänyt jonkinlaisen sisäisen rauhan. Vili ei ollut vain pikkukoira, se oli mun lapsuus, mun nuoruus ja mun aikuistuminen. Se ei ollut pala mua, mutta se teki musta tämän mitä olen. Ja siksi jokin siitä on kyllä täällä vaikkei se fyysisesti täällä olekaan. 

Snif.

Spanieleiden kanssa on tietysti nyt ollut tavallistakin helpompaa nauttia elämästä ja siitä, että niiden kanssa on mahdollisuus mennä ja harrastaa. Oltiin 12.7. Oililla ja vaikken ollut saanut edellisenä yönä juuri unta Vilin takia (normaalisti olen ihan maajoukkuetason nukkuja), oli tosi hyvä käynti taas kerran. Puhuttiin Oililla mm. siitä, että vaikka itsekin tiedän, ettei Mette ole maailman teknisesti taitavin koira, se ei silti tarkoita etteikö se olisi valionarvon arvoinen. Oili puhuu aina niin järkeviä. :)

 

Metu kesällä Ojangossa.

Mette ehti jo avata syksyn koekaudenkin. Ensimmäinen koe Maskussa oli aika hyvä. Vähän spontaania aivottomuutta (lotossa kierron jälkeen suunta kohti ruutua, minkä sain kuitenkin korjattua), mutta kokonaisuus toimi eikä Mette ollut kiinni purkissaan. Vastasi sosiaaliseen palkkaan tosi kivasti ja oli liikkeiden väleissä aktiivinen. Saatiin kuitenkin nolla lotosta ja olisiko ollut jostain muustakin liikkeestä.

Sitten oltiin Sastamalassa, jossa asenne ei ollutkaan yhtään niin hyvä. Hitsiläinen. Ennen kehää -kuvioissa Mette oli alkuun vähän aivoton (pärski ym.), mutta häiriöjutuilla se tsemppasi ja oli lopulta tosi, tosi kiva. Mutta kehään se ei tullut yhtään tarkkana. Yksilöliikkeet olivat kolmessa osassa ja yritin joka välissä tehdä vähän eri asiaa. Asenne vähän parani loppua kohden, kuten sillä on tapanakin parantua. Nollattiin ekan setin z asenteella ja vikan setin lotto, kun Mette jostain syystä jäi esteeseen kiinni (ei mikään tyypillinen vika, joten siitä en ole huolissani).

Viimeisimpänä oltiin Forssassa. Päivä oli lämmin ja olin vähän jopa huolissani Metestä, koska se vaikutti väsyneeltä. Sen kuumankestävyys on aina ollut huono, mutta en tiedä, oliko tässä nyt taustalla jotain muutakin...? Mette kyllä teki kaiken (yksi tuplakäsky taisi tulla), paitsi lotossa vain kieltäytyi bongaamasta kiertokartiota. Asenne oli eri tavalla huono, kuin mistä yleensä käymme keskusteluja ja se oli sellainen asia, mikä jäi tässä kokeessa askarruttamaan. Tein ennen kehää aimo kasan häiriöjuttuja.

Olen aika lailla yrittänyt saada asenneongelmaa esille koko kesän, siinä kuitenkaan onnistumatta. Toisinaan Mette tulee huonosti treenikentällä ekalla yrityksellä, mistä varmaan pitäisi sanoa sille voimallisemmin. Pääasiassa on kuitenkin ollut tosi kivalla asenteella. Viime aikoina olen ehkä tehnyt vähän liikaakin asenneasioita. Ei ehkä pitäisi kaivaa ongelmaa joka kerta väkisin esille, jos Mette on treenissä tosi kiva? Pitää myös muistaa tehdä sen kanssa välillä superhelppoja treenejä, koska motivaatio on kuitenkin kaiken a ja o.

Kirpusta joku kesäkuva.

Kiira-koira puolestaan on kovasti harjoittanut agilitytaitojaan. Koska se on ylipäätään elossa (heh), ilmoitin sen Run For Funin Tanjan ratakurssille. Tähän asti treenit ovat olleet ulkokentällä, jossa Kiira ei ole leikkinyt kovin hyvin, mutta muuten olen tykännyt kurssista tosi paljon. Kiira on pysynyt kuulolla, vaikka toistoja tulee suht paljon ja rata keskeytyy vähän väliä. Oman seuran viikkoryhmä toimii kivana tasapainotuksena, kun siellä teemme helpompaa rataa. 

Kujakeppiprojekti ei ole edennyt toivomallani tavalla. Olenkin nyt ruvennut kylmästi taluttamaan Kiiraa tavallisista kepeistä läpi. Eteenpäin ei pääse, ellei mene oikeasta välistä. Luulen, että läpimurto on lähellä. Kujakepeillä Kiira osaa jo hakea monenlaisia kulmia, kestää sivuirtoamista ja sen tekniikka on kiva, joten olen toiveikas, että sen kepeistä tulee lopulta hyvät.

Kiira oli tänään peräti ensimmäisissä epiksissään. Vielä keväällä koko radan pääseminen tuntui ihan utopialta, mutta liekö sitten tottumus, pitkä kesätauko (juoksut ja muu), oma parantunut juoksunopeuteni (olen alkanut taas maaniseksi lenkkeilijäksi), lelupalkkaukseen vaihtaminen vai mikä, mutta ollaan edistytty tosi paljon. Mikä on toooosi kivaa. Agility on tehnyt tosi hyvää meidän väleille, minkä huomaan ainakin omassa asenteessani myös tokotreeneissä. :) Toko on edelleen Kiiran(kin) ykköslaji ja syy myös agilityn harrastamiseen. 

Tulipas taas tekstiä. Lopetamme perinteiseen päivän lainaukseen:

I dropped a tear in the ocean. The day you find it is the day I will stop missing you.

Olen välillä miettinyt, miten vaikeaa se tulee olemaan, kun Vilistä joskus täytyy luopua. Olin kahdeksan, kun se tuli meille. Siitä lähtien ei ole ollut iloa, jota en olisi Vilin kanssa ensimmäisenä jakanut, eikä murhetta, joka ei olisi sen kanssa metsässä vaeltelemalla helpottanut.

Yhden koiraniän aikana olen käynyt ala- & yläasteen, lukion ja yliopiston. Muuttanut vieraaseen kaupunkiin. Ollut kesätöissä, osa-aikatöissä ja vakkarityössä. Ystävystynyt, rakastunut, oppinut, pettynyt, onnistunut ja epäonnistunut.

Jotenkin olen aina ajatellut, että Vili jättää mut vasta sitten, kun olen siihen valmis. Mun elämässä on kaikki tosi hyvin nyt. Tiedän, että pärjään tästä eteenpäin. Vaikken millään, millään haluaisi.

Vili, Vilhu Koiranen, Vilsu, Viliskä, mun sininen varjo, tytönparaskaveri, Köps... Kiitos, kun veit mut näin pitkälle. ♥

TK1 Atamanin Blue King
23.8.1998–11.7.2016

---

Vilin kunto heikkeni yhtäkkiä viime viikolla. Melkein kahdeksastatoista ikävuodestaan huolimatta se köpötteli lenkillä kolmesti päivässä, avusti puutarhanhoidossa ja ruoanlaitossa, oli mukana postinhakureissuilla ja haukkui tarmokkaasti vieressä, kun kana-mixiä lusikoitiin ruokakippoon. Kunnes eräänä päivänä se ei enää halunnut lähteä lenkille; itse asiassa se ei halunnut liikkua juuri lainkaan. Oli sydäntäsärkevää nähdä sitkeä pieni koira niin väsyneenä ja niin voimattomana. Niin paljon kuin ihmeparantumista toivoinkin, ei merkkejä sellaisesta näkynyt.

Viimeisen viikonlopun yritin vain nauttia jokaisesta hetkestä ja jokaikisestä silityksestä. Vielä eläinlääkärin ovella sanoin Vilille, että nyt ollaan reippaita vielä hetken. Silitin sitä viimeiseen asti, se nukahti rauhallisesti.

Olo on epätodellinen, tyhjä, surullinen, haikea, kiitollinen... Voi pieni koira. Kunpa sielusi syntyisi uudestaan jossain toisessa pienessä koirassa, joka tuottaisi jollekin toiselle pienelle tytölle edes puoliksi yhtä paljon onnea ja iloa, kuin ehdit tuottaa minulle.

Success is not a big step in the future, success is a small step taken right now

Mette oli Lounais-Suomen Spanielikerhon vuoden tokokoira viime vuodelta ja lupasin lähettää siitä kuvan lehteen. Löysin vanhan koekuvan, joka oli musta niin kiva, että ajattelin tehdä siitä myös blogin kansikuvan. Siitä se ajatus sitten lähti... ja kuvatkin vaihtui pari kertaa matkan varrella!

No, tässä se alkuperäinen kuva.

Copyright Koivukylän koiraharrastajat, kiitos heille.

Torstaina Mette oli iltakokeessa Raumalla. Oltiin molemmat tosi hyvällä asenteella! Mette tuntui ihanan intensiiviseltä. Muistan, kun katsoin sitä luoksetulossa ekan stopin jälkeen; vaikkei stop ollut sen parempi kuin mitä se nyt treeneissä on, seisomisen pysymisessä ja koiran katseessa oli jotenkin niin paljon voimaa ja päättäväisyyttä, etten ole hetkeen nähnyt. Huh. Itse olin skarppi ja luottavainen. Ajattelin monta kertaa, että onpa hieno koira ja se oli ihan rehellinen ajatus se. Olen tehnyt hitsisti töitä oman asenteeni kanssa ja olen iloinen, kun tunnen tällä hetkellä pystyväni suhteuttamaan meidän treenit ja kokeet siihen, mihin tiedän Metellä ja itselläni olevan mahdollisuuksia. Heikkoudet on hyvä tiedostaa, mutta olen pyhästi päättänyt, etten enää väheksy Metteä, itseäni enkä omaa harrastustani.

Hyvä fiilis tietty kumpusi paljolti siitä, että eka kehäänmeno oli hyvä. Toinen myös. Siirtymät tuntuivat myös menevän sujuvasti, itse asiassa niitä ei tarvinnut kauheasti edes miettiä. Liikkurilla oli vähän säätöä, mm. tötsien metsästämistä kehän ulkopuolelta, mutta laitoin vain Meten istumaan ja luotin siihen, että on reippaana jatkamassa. Ja olikin! Mette alkaa olla aika hyvä odottelun jälkeisissä perusasentoon kutsumisissa, joita ollaan kehäänmenojen takia treenattu.

Youtube ei jostain syystä anna ladata toista settiä. Ekassa oli vain lotto, tokassa sitten muut. Teknisesti tässä nyt oli ne perusjutut ongelmina, jos vertaa siihen, millainen Meten täydellinen suoritus mun mielikuvissa on:

• noudon palautuksissa pureskelu (nämä ovatkin olleet nyt tapetilla, kun keksin lainata Torreksen kapuloita ja ote oli heti huonompi kuin omilla kapuloilla)
• tunnarin ravipalautus
• luoksarin molemmat stopit 
• ohjatussa lähti keskikapulalle (mutta ei sentään ruutuun, joka nyt sitten oli siellä kapulan suunnalla...) pitkästä aikaa
• seuruussa hukkasi vähän hyvää asennettaan ja tuntui, ettei löytänyt rytmiä, törmäsi koko ajan jalkaan, yllättyi stopeista ym.
• ruudussa tuli varmaan koiranmitan eteenpäin maahanmenossa

Ihan hyvin siis kirjaimellisesti viimeiseen minuuttiin saakka, kunnes ranteet ulos ruudusta ja kakkostuloksen kanssa kotiin. Vitonenkin ruudusta olisi riittänyt. Mutta ei oikeasti edes kauheasti harmittanut. Kivaa saada jatkaa treenejä. ♥

Today I am excited about everything

Aloitin uudessa työssä pari viikkoa sitten ja ensimmäisen viikon aikataulutin koirille kevyemmäksi viikoksi. Se tuli Metelle hyvään saumaan kahden kokeen jälkeen. Nautin tosi paljon siitä, että elämäni on aikataulutettua ja tietyt rutiinit toistuvat kellontarkasti. Nyt kun rutiineja sai hioa vaihtuneen työajan takia, annoin itselleni luvan totutteluvaiheessa siirtää kaikki koiraharrastusajatukset sivuun. Oli aika virkistävääkin kävellä pitkiä lenkkejä ja pyöritellä päässänsä työasioita kaikkien koira-asioiden sijaan. Kauheasti noita koiria tuleekin normaalisti ajateltua ja analysoitua, vaikka ne itse eivät treenikenttien ulkopuolella uhraa kovin montaa ajatusta tokon suuntaan.

Vaikka kalenteri on nyt aiempaa täydempi, tuntuu siihen mahtuvan jos vaikka mitä. Uusia värikyniäkin pitänyt ottaa käyttöön, että saa kaiken mahtumaan. :) Ehkä tämä arki tästä muuttuu harmaammaksi jossain vaiheessa, mutta siihen asti aion vain olla kaikesta niin innoissani, että illalla viimeisenä oikein toivoo herätyskellon soivan mahdollisimman pian.

Kerran kun käytiin Raadelmassa sivistyneellä iltakävelyllä.

Tällä energialla on hyvinkin ehditty treenata, jopa sillä kevyellä viikolla. Aika paljon ollaan kuitenkin käyty lenkin ohessa lähikentällä, eli ei erikoisempia härpäketreenejä. Vaikka on ollut hellettä, Mette on ollut ihan tosi reipas ja intensiivinen. Siinä yleensä näkyy kuumuus heti, mutta nyt se saattaa läähättää kieli pitkänä ja silti tehdä tosi hyvällä asenteella heti kun kutsu käy. Olen kyllä yrittänyt pitää toistot minimissä, jos (tai pitäisikö sanoa kun) asenne on ollut hyvä. Metellä on ollut projektina  erityisesti luoksetulon stop (ajatuksella kursitaan-kasaan-se-mitä-meillä-on) ja sitä kautta myös zetan seisominen (hihnasta vetäminen tuntui avaavan ihan uusia maailmoja mettekoiralle). Ohjattu ja ruutu ovat olleet monessa kokeessa samalta ympyrältä (vaikka muistelisin liikkuriohjeistuksen ainakin jossain kohtaa olleen, että ei mieluiten ensin merkkiä ja hetikohta tyhjään lähetystä samasta aloituspaikasta), joten niiden erottelu on myös ollut työn alla. Olen kokeissa kyllä taitavasti arponut meille helpompia suuntia, mutta kauhulla mielenkiinnolla odotan sitä päivää, kun ensin tehdään ruutu ja seuraavaksi haetaan ruudun puoleinen kapula. Olen luullut, että esim. erilainen käsimerkkini olisi noteerattu mettekoiran pään toimesta tässä vuosien mittaan, mutta ei, ei selvästikään. :D Tuntuu, että joka treenin päätteeksi Metellä syttyy lamppu, mutta seuraavalla kerralla aletaan taas alusta. Toisaalta täytyy sanoa, että nämä kuuntelutreenit ja kunnon väännöt ovat itselleni tosi mieluisia, joten nautitaan niistä niin kauan kuin niitä riittää. ♥

Kiira on palannut tunnarin pitoon, joka jossain kohtaa jäi vähemmälle – ja kostautui välittömästi. Kaukoissa olen tehnyt tosi paljon stabiiliutta (tuuppimista, vetämistä, työntämistä) ja Kirppu on ottanut siitä tosi hyvin onkeensa. Vaihdoin myös kriteeriksi kaksi takatassua aiemman yhden sijaan, tämän tein jo jokin aika sitten. Kiiran kanssa ongelmia tuottaa edelleen eniten sen kiihko. Nyt kuumalla kun sitä ei voi jättää autoonkaan tauoiksi, niin tuntuu että esim. odottelu agilitytreeneissä on tosi vaikeaa. Olen kävelyttänyt sitä aika paljon ja joka välissä, mutta myös palkannut rauhoittumisesta, mikä vain on vaikeaa siinä ympäristössä. Kiiralla on pohjalla aika hyvä taito tarjota maahanmenoa ja pään painamista maahan, mutta pysymistä pitäisi varmaan vahvistaa aika hitsin paljon eri ympäristöissä, ennen kuin kyseinen asento saisi sen rentoutumaan myös hallilla. Itse agility on sujunut olosuhteisiin nähden (so to say) ihan hyvin. Olen vieläkin vähän huono ennustamaan, missä kohdassa pitää vääntää ohjaus rautalangasta, mutta parhaimmillaan ollaan löydetty ihan etten sanoisi flow. Kiira on myös tehnyt kujakeppejä niin, että kuja on ollut mahdollisimman kapeana, mutta tavallinen keppirivi ei vielä mene.

Kerran keväällä, kun ekaa kertaa tuntui suht sujuvalta eikä mennyt montaakaan estettä rikki.

The harder you work, the luckier you get

Koska kesä lähestyy kovaa vauhtia eikä Mette siedä lämmintä säätä kovin hyvin, oli toukokuulle pakko suunnitella useampi koe. Ihan perättäisinä päivinä en sen kanssa kuitenkaan voi kuvitella kisaavani ja ilmoittautumisajat menivät tietysti sen verran epäloogisesti, että lista tulevista kokeista meni aika monimutkaiseksi. Jos A, niin B, mutta jos ei A, niin ei myöskään B vaan C ja D.

Janakkalan koe oli siis lauantaina 14.5. Sunnuntaina kävin Ojangossa tekemässä suht kevyet palauttelut, joissa Mette oli tosi iloinen ja tosi skarppi. Siellä oli uusi avohyppykin, joten saatiin taas testattua vähän erinäköinen este. Olen omallakin hallilla rakennellut jos jonkinlaisia hyppyhökötyksiä, koska Mette ei jotenkin alkuun tuntunut yleistävän uuden liikkeen loppuosaa eri esteille ollenkaan.

Olin tehnyt lauantain jälkeen nopean korjauslistan, josta puolet jäi maanantaille. Listalla oli lähinnä merkin, kiertotötsän, ruudun ym. bongausta ruohokentällä, että sain itselleni luottavaisen olon. Tiistaina vapaapäivä.

Keskiviikkona sitten Sastamalaan, jossa oli kiva pieni iltakoe. Koepaikka oli kiva, suht tilava ja rauhallinen, nurmi lyhyttä. Sääkin oli kiva, aurinkoinen muttei turhan lämmin. Pidin varmuudeksi Metellä viilennyspyyhettä kaikki odotusajat. Tein vähän samantyyppisen kehäanlussuunnitelman kuin Janakkalaan, mutta nyt Tuulia sai häiritä lihapullilla. Perusasentoon kutsumisia ja "Mette"-kävelyä (ts. vapaamuotoista katsekontaktissa kävelyä, erityisesti ihmisiä ja muita koiria kohden). Mette oli kyllä tosi hyvä, en joutunut montaakaan kertaa sille sanomaan ja ottamaan uudestaan! Silti paikallaoloon mennessä tuomarin tervehdyksen jälkeen sen nenä painui maahan, josta kyllä sekunnin miettimisen jälkeen nappasin sen ylös, sanoin nyt sitten ja katsoin sitä pahasti (annaollaviimenenkertaperkele) - ja astuin kehään. Liikkurin luona se oli jo ihan herännyt ja tuntui kuuliaiselta. Paikkaistumisessa sen pää oli pyörinyt, sitä pitäisi päästä tekemään vieraiden koirien kanssa enemmän. Maahanmeno ok ja luoksetulo taas hyvä ja suorahko. Talvemmalla kun teimme häiriökäskyjä, ne olivat Metelle ihan tosi vaikeita, mutta nyt se on ihana kun kääntelee aavistuksen korviaan mutta silti ei hievahdakaan, kun vierestä kuuluu "maahan". Hymyilyttää aina katsella sitä. :)

Ekassa yksilökehässä Mette tuli skarppina kehään. Hyvä!! Bongasi kartion, mutta vähän meinasi usko loppua. Plus etsiskeli palkkapurkkiaan, kun olin maanantain varmistelutreenissä halunnut palkata sinne. Loton jälkeen oli ihan lähdössä palkalle (kiva sinänsä, että ajatteli kokeessakin voivansa sinne päästä ekan liikkeen jälkeen!), ja zetassa ehkä vähän yliyrittikin, kun istui ekan asennon (jonka piti olla seiso). Muuten oli tosi kiva mettekoiran zeta! Ohjatussa ei tuntunut bongaavan merkkiä, mutta huomasi sen sitten jossain välissä ja lähti sinne hyvin. Muisti nostaa katseen liikkurin käskyllä. Nostossa jäi sekunniksi miettimään. Vasemmassa nurkassa oli ehkä joku haju, koska toinenkin koira siellä pysähtyi sekunniksi. Luoksetulossa Metteä häiritsi seisomisen kohdalla ollut valokuvaaja ja/tai mun selän takana oleva palkkapurkki, koska sillä ei ollut yritystäkään jarruttaa. Aijai. Toisella käskyllä istui. Kiva tästä nyt sitten päästää palkalle, mutta minkäs teet.

Tuulia piti mun ajatukset kasassa ennen seuraavaa settiä, kiitos! ♥ Hetken mietin jo, että saatiinkohan ihan onnettomat pisteet, kun Tuulia oli niin kylmän analyyttinen, mutta siinä kohtaa ei toki sovi spekuloida ja niinpä katsoin seuraavien liikkeiden aloituspaikkoja ja tein taas perusasentoja ja kontaktikävelyä edellisen koiran kohdalla.

Mette tuli taas tosi hyvin kehään! Alkoi ruudulla, Mette katsoi hyvin eteen vihjeellä. Lähti hyvin, mutta aavistuksen vinoon vasemmalle. Ruutu oli keskellä lyhyttä reunaa eikä Mette sitä heti nähnyt, lähti kuitenkin, vaihtoi raville ja kipitti ruudun takareunaan asti. Hyvä loppuosa. Seuruu ei tuntunut superhyvältä, mutta itse asiassa näytti kuitenkin videolla tosi kivalta Meten seuruuksi. Viimeisessä perusasennossa uinahti, mutta muuten tämäntasoinen riittää mun puolestani. Tunnarikapulat vähän hukkuivat nurmeen, mutta sinnikkäästi Mette haisteli ja löysi lopulta oman. Viimeisenä kaukot, joissa seiso-istu tuli vähän eteen, muissa Mette teki niin kuin osaa. (Video löytyy muuten täältä.)

Olin niiiiin tyytyväinen kehäänmenoihin ja liikkeidenväleihin ylipäätään, Mette tuntui skarpilta ja tuli aina heti vierelle kulkemaan, kun sanoin sen nimen. Ekassa setissä sillä oli ajatus vähän liikaa palkkapurkissa, mutta tokassa osassa se oli liikuttavan kiinnostunut pieni mettekoira. Ainakin kymmenen kertaa parempi asenne kuin Janakkalassa.

Tuloksena EVL1, 277,5 pistettä ja voitettiin vielä luokkakin. Saatiin kamalasti palkintoja ja Mette sai taas ihan ilmaisen Ceasarin ykkösen kunniaksi. 

Jos joku olisi viikko sitten sanonut, että Mette on viikon päästä yhtä ykköstä vaille tokovalio, niin en olisi kyllä uskonut. Aika epätodellista.

Jokaisel tääl on ongelmii mut mä voitan ne

Blogi ei suinkaan ole ollut tuuliajolla, mulla on pari pohdintaa tuolla luonnoksissa odottamassa loppusilausta ja kuvia. Ollaan oltu aika syvissä vesissä kevään mittaan. Just nyt elämä kyllä hymyilee niin koirapuolella kuin muunkin elämän saralla. :)

Meten kanssa oli hetken aikaa ikävä kierre, joka alkoi pääsiäisen Oililla käynnistä, jossa tehtiin sellainen sukellus-kokeenomainen ettei tosikaan. (Kiira teki muuten vielä huonomman! Palaan yksityiskohtiin sitten, kun olen tosi pro huippukouluttaja ja lohdutan koulutettaviani kertomalla, miten olen itsekin ollut joskus ihan pohjalla. Koska vielä en ole,) itseluottamukseni koki melkoisen kolauksen ja siinä oli keräämistä joksikin aikaa. Huhtikuun koe Porissa meni meiltä molemmilta heikosti, en itse saanut tsempattua itseäni ja Meten ajatus oli tosi, tosi vahvasti palkkapurkissa. Olin tosi pettynyt itseeni, mutta toisaalta tämä oli työkuvioiden kannalta stressaavaa aikaa, joten annoin anteeksi. Tokoahan tämä vain on. 

Seuraava koe oli helatorstaina. Ikaalisten perämetsiin ajellessa mietin aktiivisesti koko pari tuntia sitä, että harjoittelun tarkoitus on muuttaa tekeminen automaattiseksi. Kisatilanteessa ei pidä noudattaa usein kuultua ohjetta "keskity siihen, mitä olet tekemässä". Ylianalysointi on harjoittelun aliarviointia. Tärkeämpää on keskittää ajatukset siihen, että löytää itse hyvän mielentilan. (Ns. analyysistä johtuva lamaannus.) Sen päivän tavoitteeni oli olla päättäväinen ja rento, missä onnistuin aika hyvin. Hyvä minä! :) Sää oli tosi kuuma ja Mette oli ekassa setissä vähän vaisu, mutta tokassa setissä tosi kiva. Olipas superhyvä fiilis jäähkälenkillä, kun löysin kahden huonomman kokeen(omaisen) jälkeen taas sen ihanan, ihanan yhteisen fiiliksen.

Alettiin Ikaalisten reissulla kerätä matkamuistopostikortteja. Ajattelin kisapaikkakuntien kuvia, mutta päädyin tyylilleni uskollisesti mietelauseisiin :)

Ennen Ikaalisten koetta oltiin tehty kehäänmenoihin kamalasti motivaatiota, mikä ei kuitenkaan kokeessa oikein kantanut, joten varauduin seuraavalla Oili-kerralla vain purkamaan sydäntäni koko meidän ajan. Ei siihen koko aikaa mennyt (siis sitten kun ylipäätään päästiin paikalle; matkalta piti soittaa Oilille, että tulossa ollaan, mutta joudutaan ehkä vaihtamaan vielä autoa, mutta se onkin toinen tarina se) vaan saatiin tehtyä parit kehäänmenot ja namihäiriöjuttuja. Sain vahvistusta omille ajatuksilleni eli siihen, että nyt on motivaatiota tehty taas loppuelämän tarpeiksi, ja seuraavaksi nostetaan kriteerit kattoon. 

Kovin montaa treeniä ei ehditty viikossa tehdä ennen kuin oltiin taas kokeessa. Olin edellisenä iltana tehnyt suunnitelman kisapaikalle, ja siinä oli niin paljon hommaa, että jännittäminenkin jäi. Yleensä en tee Meten kanssa kuin vähän häiriöseuruuta ja paikallaolon jätön, jonka jälkeen se on kaiken mahdollisen ajan autossa/häkissä keräämässä virtaa. Nyt tein perusasentoja ja kontaktissa kävelyä niin paljon ennen joka kehää, että meinasi järki lähteä. Kehäänmenot eivät vieläkään olleet sellaiset kuin haluaisin, mutta paremmat, ja ylipäätään Metellä oli aika järkevä asenne. Isoina virheinä se ei lähtenyt seuraamisessa alussa mukaan, plus jumahti kaukojen ekassa vaihdossa ajattelemaan purkkiaan. Se tuntui vähän voimattomalta, koska vaihtoi raville eteenmenossa, merkissä ja luoksetulon lopussa. Toisaalta parempi mennä hitaasti ja ajatella, kuin lujaa ja ajattelematta. Olin ihan tyytyväinen, itseeeni ja koiraani.

Saatiin palkintoja!

En tietty katsonut pisteitä, mutta oletin meidän jääneen pari pistettä ykkösestä. En edes jossitellut, keskityin vain olemaan tyytyväinen kaikkiin hyviin asioihin. Palkintojenjaossa leuka sitten loksahti, kun saatiin ykkönen ja kymmenkunta pistettä jäi vielä varaakin. Tuli kyllä sellaiseen saumaan, etten yhtään osannut odottaa! Ja ihan tosi hyvään saumaan sikäli, kun on ollut usko koetuksella. Ihana tietää, että pystytään vielä paljon parempaankin, mutta tämäkin riittää. Mette sai paljon lihapullia, Ceasaria ja jauhelihaa sinä iltana. ♥

Kiirasta jatkan toiste, koska nyt lähdetaan treeneihin!

Vililtä myös terkkuja!

Mitä ajattelin tänään

aamuseitsemältä koirahallilla:

Mette on oikeastaan kauhean rehellinen koira. Se on vain aika blondi: se jää helposti kiinni asiaan, jonka kuvittelee olevan se mitä pyydän. Vaikka se ei saisi palkkaa, se saattaa yrittää samaa väärää toimintoa uudestaan. Monta kertaa. Se ei tee sitä pahuuttaan (ilman aivoja -moodi sitten erikseen) eikä varsinaisesti taitamattomuuttaankaan. Olen viime aikoina opetellut nöyrtymään ja mokan jälkeen auttanut sitä vaikka valtavilla kroppa-avuilla, kunhan virhe ei ole päässyt toistumaan. Jos nimittäin tulee paljon epäonnistumisia, onnistunut toisto ns. hukkuu sinne sekaan. On tosi tärkeää yrittää luoda järjestystä sen pääkoppaan. Kuuntelet minua niin keksit kyllä pelin logiikan.

Ihana maanantaiaamu, kun tilaa oli kerrankin ruhtinaallisesti.

Kiiran aamusta pistetään purkkiin ja visusti talteen se fiilis, kun tein lopuksi seuruun hidasta käyntiä pitkät pätkät. Kiira oli kamalan iloinen, kuitenkin siisti, teki töitä pitääkseen paikkansa (tätä olen yrittänyt viime aikoina työstää) ja tuntui ihan siltä, ettei tekisi maailmassa mitään muuta mieluummin kuin olisi juuri siinä just mun kanssa.

Esim. paras.

 

Oli hyvät treenit. Hymyilyttää vieläkin.

No detail is too small, it is all about the details

Pikakelauksella Okei eihän tästä taas mitään pikakelausta tullut, mutta blogi tilanteen tasalle:

Meille tuli auto. Luin jokin aika sitten tämän blogikirjoituksen, joka kuulosti niin kovin tutulta - paitsi ettei se koske meitä enää! Olen (maailmanpelastustuskistani huolimatta) kyllä tiedostanut, että auto säästäisi kovin paljon aikaa, vaivaa ja harmaita hiuksia koiraharrastuksia ajatellen. Silti olen edelleen reilun kuukauden yhteiselon jälkeen hämmästynyt, miten helppoa treenielämä nykyään on. Kiitosta vaan treenikavereille, jotka ovat koukanneet meidän kautta, kyytiapunne on ollut suuresti arvostettua. ♥

Kuka ei kuulu joukkoon? © Juuso Kuparinen

Mette kävi kokeessa. Kahdessakin. Tammikuun lopun koe oli tosi kiva ja ehjä sarja, Mette tuntui reippaalta ja teki elämänsä hienoimman koeseuruun ja niinikään siihen asti hienoimmat koekaukot. Lotossa (kiertohyppynoudossa) esteen hyppääminen unohtui mettekoiran kupongista, vaikka kartio ja oikea suunta nappiin osuivatkin. Muissa liikkeissä oli pikkuvirheitä, mutta se tunne, se tunne. Mette oli iloinen olematta yhtään överi palkkakipponsa suuntaan. Tykkäsin erityisesti siitä, miten rehellisellä asenteella koira lähti tekemään itselleen vielä vaikeita asioita (ts. lotto ja tyhjään lähetys, jotka olivat tammikuussa vieläkin keskeneräisempiä kuin tällä hetkellä).

Tässä sitä kierretään. © Juuso Kuparinen

 Helmikuun kokeessa oli enemmän hässäkkää, kun hallissa järjestettiin rally-toko-kisat (sellaisissa en ollutkaan käynyt aiemmin!). Yksilöliikkeet olivat yhdessä osassa (kivaa!) ja alkoivat tunnarilla. Mikä olikin mettekoiran mielestä niin helppo tehtävä, että voin tässä paluumatkalla pyöritellä päätä ja kapulaa ja lalalalalaa, oho hups se irtosi. En uskaltanut kovin pahasti sanoa, koska tyhjään lähetys oli seuraavana. Se olikin tosi hieno (!!!), mutta ruutuun pari lisäkäskyä, koska. No. Äiti kato ilman aivoja. Äiti hei oot unohtanut namikipon. Oi voi. Ruudun jälkeen sanoinkin aika tiukasti, ja vielä kesken zetan uudestaan, että syytä olis miettiä sitä omaa asennetta pikkasen huolellisemmin. Ja kas, loppukehä mentiin paljon paremmassa yhteisymmärryksessä. En ollut kyllä yhtään tyytyväinen koiran asenteeseen alussa, mutta oli hyvä, että pääsin puuttumaan koetilanteessa, ja puuttumiseni meni perille. Loppu oli aika ok, ei niin super kuin edellisessä kokeessa, mutta ehkä en itsekään ihan saanut nollattua päätäni alun jälkeen.

Tässä kokeessa kaukot olivat vielä edellistäkin hienommat. Kalpenevat toki monen muun rinnalla, mutta nyt puhutaan koirasta, jolla ei ole ikinä ollut minkäänlaista pidä takatassu(t) liimattuna maahan -kriteeriä. Toki joku kriteeri oli silloin alun alkaenkin, mutta en varmaan vain tajunnut, että koiralta voi oikeasti vaatia, että tassu ei liiku _milliäkään_. Tätä on sitten korjailtu opettamalla koiraa ensin peruuttamaan (= ajattelemaan taakse) ja lopulta peruuttamaan vähemmän eli pysymään about paikallaan. Tassukriteeriä meillä ei siis edelleenkään ole, mutta parhaimmillaan Mette liikkuu vain pari senttiä s-i-vaihdossa. Ja kun kriteeri ja treenimetodit ovat kuvatunlaiset, on ihan superia, kun kaukot onnistuvat kokeessa. :)

Otin Meten Oilille helmikuussa. Oli tosi antoisa kerta. Puhuttiin jo matkalla Tuulian kanssa siitä, miten haluaisin liikkeiden alut vielä tuhat kertaa paremmiksi. Vaikka odotusarvoa niihin on nostettu (ja ne ovat tosi paljon sillä parantuneetkin), on Mette edelleen välillä kuutamolla varsinkin liikkeissä, joissa liikkurointi kestää (tunnari, ohjattu, kiertonouto). Oilin puhuttelun jälkeen tuntui, että tämä ei ole homma eikä mikään, joten siitä hetkestä eteenpäin on vaadittu ekstraskarppia katsekontaktia ja myös palkattu sitä. Mulla on vielä pieni issue ohjatun kanssa, koska siinäkin Mette on nyt alkanut tarjota katsekontaktia. Ehkä annan pään vielä seilata ja toivon, että koira ennemmin tai myöhemmin tajuaa, että tässä liikkeessä saa katsella liikkuria.

Liikkeiden alut kyllä vaikuttavat niin hitsin paljon koko yleisilmeeseen, ja siihen nähden niitä tulee treenattua ja palkattua tosi vähän. Paitsi nyt sitten, nyt ne ovat olleet ihan ykkösprioriteetti.

Katsekontaktista puheen ollen. Suosikkikuvani :) © Juuso Kuparinen

Muina juttuina tehtiin Oililla loton paluuhyppyä. Koiran näkövinkkelistä katsomalla löydettiin asiaan jonkinlainen pikaparannus, toivotaan että pärjätään sillä ainakin jonkin aikaa. Loton palasia pitää vielä vahvistaa, mutta toisaalta pitäisi saada Mette myös tajuamaan kokonaisuus. Oikeastaan tykkään tästä liikkeestä, kauheasti siinä vain on palasia! Tehtiin myös ohjattua, jossa Metellä on ollut pientä fiksaatiota keskikapulan suuntaan, mutta en ole oikein uskaltanut käydä aiheesta tiukempaa keskustelua. No nyt olen, mutta olen myös tehnyt onnistumispainotteisia treenejä näyttämällä haettavaa kapulaa.

Kiira kävi fyssarilla, kun saatiin akuuttiaika Tanja Kotille. Takapää oli etupäätä huonompi, mm. ristiselkää avattiin tovi jos toinenkin, mutta isoin jumi oli vääntyneessä ylimmässä kaulanikamassa. Tuskin sekään kuitenkaan selittää tassujen syömistä. Tanja vahvisti käsitykseni siitä, että lihasjumia tmv. oireileva koira yleensä nuolee tassuja päältäpäin. Tassun pohjien syöminen on yleensä jotain muuta. Ajatus on siis nyt lähinnä jatkaa ruokavaliota, seurata tilannetta ja keksiä, mitä seuraavaksi. Yhden tassunhan Kiira ehti syödä tässä välissä tammikuussa, minkä jälkeen se on kuitenkin ollut ehkä hitusen parempi.

No, joka tapauksessa Kiira on liikkunut paremmin fyssarin jälkeen.Kiirahan peitsaa tosi paljon ja siltä puuttuu sellainen hihnalenkkiravi. Metellä on hidas hölkkäravi, reippaampi "ylläpitoravi", vetävä ravi ja sitten vielä lentoravi; Kiira käyttää vastaavissa tilanteissa käyntiä, peitsiä, nopeaa peitsiä ja vasta vihoviimeisenä pikakiituriravia. Vapaana ollessaan Kiiralla on olemassa myös reipas ravi, mutta vapaana se meneekin mieluummin laukkaa... 

Treenaamiseen Kiiran kanssa on ollut ajoittain vaikea motivoitua, koska pelkään, että kohta se syö taas tassunsa. Kokeita ei voi katsoa, koska se syö tassunsa varmaan just silloin. Ja kas, nyt ei olekaan nameja keitettynä ja pilkottuna eikä edes pakastimessa, joten istu sinä Kiira vaan portin takana katsomassa, kun Mette tekee keittiötokoa. Koiraressu.

Kiira oli kuitenkin Oililla tammikuussa (seuruuta ja ruutua) ja on sillä muutenkin ollut hyviä treenejä. Kiiran projekteja ovat just nyt paikallaolot ja seuraaminen.

Kiira aloitti vuoden alussa agilityryhmässä, mutta tassun, fyssarin ja meidän kouluttajan menojen takia treeneihin ehti jo tulla kolmen vai neljän viikon tauko. Omatoimisesti sentään puuhasteltiin jotain useampien tokotreenien yhteydessä. Estehakuisuutta pitäisi vahvistaa ja keppikujaa tiivistää. Ryhmä on ollut tosi kiva häiriön ja mun ohjauksien/ajoituksen kannalta – näin vaikeita ja pitkiä ratoja emme ole keskenämme aiemmin tehneet. Agility on kyllä ihan eri laji nopean ja juoksemisesta tykkäävän koiran kanssa; Meten kanssa agility oli aina vain motivaation ja vauhdin rakentamista. Opettavaista sekin, mutta ihan erilaista.

Harmi vain, että kouluttajamme ilmoitti eilen lopettavansa kouluttamiseen aikatauluhaasteista ym. johtuen, joten tässä sitä nyt odotellaan, että taivaalta tipahtaa kiva uusi koutsi tai päästäisiin johonkin muuhun sopivaan ja meitä eteenpäin vievään ryhmään.

Ja vielä yksi. © Juuso Kuparinen