Opettele säännöt, niin voit rikkoa niitä

Näin tuntuu mettekoira tällä hetkellä ajattelevan. Siitä on kasvanut sellainen lätkä...eikun tokofanaatikko, että se kyllä tietää millaisilla säännöillä tätä peliä pelataan. Rauhallisella hihnalenkilläkin jos kutsun sitä nimeltä, se oikein loikkaa mun luo ja katsoo sen näköisenä, että tein muuten ekalla käskyllä. Alahan kaivaa sitä lihapullaa, puusilmä.

Tällä viikolla on tehty varsinkin ruutua, luoksetuloa ja tunnaria. Mette on testaillut, että löytyykö säännöistä aukkoja, joista porsas voisi juosta läpi. Tuntuu siltä, että kaikki on palasina, vaikka toivottavasti ihan näin ei ole. Nämä ovat kuitenkin olleet tosi kivoja treenejä, koska aina jää jotain hampaankoloon seuraavaa kertaa varten ja treeni-ideoita on pilvin pimein.

En minä fuskaa, minä vain olen hölmö spanieli. (toissa kesältä tämä kuva)

Ruudussa kaukaa lähetettynä ei ole pystynyt joka kerta menemään edes kosketusalustalle. Tai siis pystyisi varmaan, mutta ajattelee siinä vaiheessa jo tulevaa palkkaa. Kuola vain valuu, kun mettekoira juoksee eestaas ja on joka kerta yhtä varma, että nyt se palkka tulee kun melkein menen ruutuun. Tänään tehtiin häiriöruutua (heitin pallon koiran jalkoihin vähän ennen ruutua) ja se olikin hyvä, siinä Mette joutui oikeasti keskittymään päästäkseen ruutuun/kosketusalustalle.

Luoksetulossa maahanmeno on parantunut, mutta nyt Mette on ruvennut tekemään asentoja (myös istumista) omavalintaisessa järjestyksessä. Joskus harvemmin myös yrittää tulla läpi tai ennakoida. Tätäkin on jouduttu välillä juoksemaan monta kertaa, ja ihan yhtä huolettomalla laukalla se mettekoira sieltä aina tulee. Silloin kun korvat ovat päässä alusta alkaen, luoksetulo on näyttänyt tosi kivalta. Luulen, että siitä tulee hyvä ja varma, kunhan tämä vaihe saadaan keskusteltua läpi.

Tunnarissa olen vahvistanut paluun askellajia (laukkaa) ja se sinänsä ei liene syypää, mutta eniveis Mette on vähän hutiloinut kapuloilla ja yhtenä päivänä jopa maistoi väärää. Paluu on kyllä ollut parempi (olen tehnyt ylipitkältä matkalta tai peruuttanut ennen kuin koira lähtee kapuloilta takaisin) ja Mette onkin tullut laukalla ainakin osan matkaa, välillä jopa loppuun asti. Myös pito on parantunut. Sivulla ei itse asiassa ole aukonut suuta nyt ollenkaan.

Tänään Mette myös ennakoi ruutuun lähtemistä, tuli mun sormille leikkiessä eikä kaiken huipuksi oikein malttanut irrottaa lelusta käskyllä. Ihan hauskaa tavallaan verrattuna niihin ongelmiin mitä meillä aikaisemmin oli. Mutta kun toko ei ole sen enempää laamailua kuin päättömänä juoksemistakaan. Tiedä se, mettekoira. Ennustan vaikeita temppuratoja tuleville viikoille.

Kirppulaisen treenipohdinnot jää nyt toiseen kertaan, iltalenkki kutsuu. ->

Kirpun kootut jäljestykset

Ajattelin, että Kiira voisi tehdä vielä yhden jäljen tälle syksylle. Jos sitten ensi keväänä jo joku alkukauden koe...? Tämä oli nyt kai Kiiran kolmas jälki tälle kesälle. Viime vuonna se jäljesti myös muutamia kertoja, ja silloin ensimmäisenä kesänä (onko Kiira ollut mulla näin monta kesää jo...?) kerran vai kaksi lyhyitä vauva-jälkiä.

Kesän ensimmäinen oli vasta heinäkuussa. Se oli varmaan 300-400 metriä pitkä, semmoista perusmustikkametsää ja osin kalliota. Oli kuuma päivä, mutta Kiira jäljesti kivasti. Kallio-osuudella se vaihtoi ilmavainulle (se on selvästi Metteä maavainuisempi muuten) ja oli herkemmin hukassa. Taisin kokeilla piilottaa ruokaa makauksiin, mutta niistä Kiira ei kyllä piitannut vaikka muuten ahne onkin.

Toinen oli Vantaalla, varmaan elokuuta. Silloin oli myös lämmintä ja metsä oli kuiva. Tästä ei jäänyt mitään erityistä mieleen, selvittiin kaadolle asti. Kiira taisi yrittää oikoa jonkun kulman. Matkaa oli varmaan taas sellaiset 300 metriä.

Tänään olikin sitten pikkuisen kalseampaa, yöllä oli varmaan ollut pakkastakin. Eilen jälkeä tehdessä tuli vähän mutkia (lue: jyrkkä kalliotiputus) matkaan, joten lopullinen jälki oli varmaan vain  parisataa metriä pitkä. Sen jyrkän kallion alakautta kiertävällä reitillä olikin sitten "pari" kaatunutta puunrunkoa, mutta olin siinä vaiheessa jo niin täynnä koko jäljenvetoa, että kiipesin läpi vaan. Piti tänään vähän tuuppia Kiiraa isoimpien yli, ups.

Menomatkalla oli jo näin itseensä tyytyväinen ilme.

Kiira oli valjaita pukiessa innoissaan (tosin milloinpa se ei olisi) ja kuunteli mun jäljestämään-höpötystä sen näköisenä että ymmärsi mitä on tulossa, meni myös aloitusmakaukselle määrätietoisesti. Jäljellä se kuitenkin aloitti aika rauhallisesti, minkä takia jäin miettimään, että onko sillä nyt kuitenkaan millainen käsitys tästä touhusta. Vauhti kyllä kiihtyy sitten matkan varrella. Jotenkin Kiiran luonteella olettaisin, että se sähläisi enemmän, mutta se menee oikeastaan aika kivan keskittyneesti.

Jälki kulki alkuun pellonreunaa, missä Kiira meni kiltisti nenä maassa. Kulmia oli kolme, ja Kiira haisteli ne oikein perusteellisesti. Hyvä. Olin vain hyppyyttänyt sientä niissä. Parikymmentä metriä ennen kaatoa Kiira vaihtoi ilmavainulle: en ole varma johtuiko kaadosta vai takana olevasta pellosta, jolta tuli melkoinen puhuri. Nuuskutteli pitkään ja huolella sorkkaa, otti sen mukaan kun pyysin.

Tehtiin ennen kotiinlähtöä parit noutoharjoitukset sorkan kanssa. Ensimmäisellä kerralla Kiira yritti omia sorkan, mutta kerran kun hain sen takaisin toruen, niin seuraavalla yrityksellä tulikin laukkaa mulle asti. Tuommoista voisi tehdä toistekin, vaikka ihan tavallisen lenkin yhteydessä. Tai lyhyitä laahausjälkiä sorkalla? Haluaisin vahvistaa sitä, että sorkan kantaminen on tosi hyvä homma. Plus Kiira on muutenkin aika itsenäinen jäljellä (tänään se varmaan ekan kerran ikinä vilkaisi mua jäljen aikana, kun jäin kiinni yhteen niistä puunrungoista... katse oli halveksiva :D), joten haluaisin myös vahvistaa mielikuvaa, että tämä(kään) laji ei ole vaan itseään erinomaisina pitäville pikkuspanieleille vaan tiimiin kuuluu myös toinen osapuoli.

Sorkkakuva jäi ottamatta, kelpaisko bussikorttikuva?

Poikkitieteellistä pohdintaa

Olen lykännyt gradun aloittamista pienen ikuisuuden. Koska aiheen rajaaminen on vaikeaa. Koska pitää lukea teoriaa, se on vaikeaa ja sen soveltaminen on vielä vaikeampaa. Koska koko maailma tuntuu huutavan, että gradun tekeminen on tylsää ja turhaa ja hidasta ja vaikeaa.

Heeetkinen, ihan kuin olisin kuullut tämän ennenkin. Toko! Se on niin tylsää ja turhaa ja hidasta ja vaikeaa eivätkä irlanninvesispanielit edes sovellu siihen.

Treeneistä kotiin käveleminen se vasta vaikeaa onkin.

No, siitä se ajatus sitten lähti. Olen saanut yhden suhteellisen vaikeasti motivoitavan mettekoiran suoriutumaan tokotreeneistä ja -kokeista. Se on vaatinut pitkiä iltoja kentillä hytisemistä, monet itkut, monet pienistä hetkistä iloitsemiset ja tuntikaupalla treenien suunnittelua ja analysointia. Ei kai yksi tutkielma voi vaatia kovin paljoa enempää omistautuneisuutta.

Jos haluaa tokovalion, pitää vain treenata niitä kaukokäskyjä. Joka päivä. Jos haluaa valmistua, pitää vain kirjoittaa sitä gradua. Joka päivä. Vaikka yhden illan kaukokäskysessio ei siinä hetkessä näytä vievän koiraa yhtään eteenpäin, niin joka päivä toistettuna riveistä alkaa muodostua sivuja, joista alkaa muodostua kokonaisuuksia. Pienistä puroista jne.

Olen kuitenkin periaatteessa sitä mieltä, että mistä tahansa suhteellisen terveellä fysiikalla varustetusta koirasta saa tokovalion. Toisten kanssa se vain vaatii vähän enemmän. Sama pätee varmaan tämmöiseen tutkielman väkertämiseen.

Toisaalta mun tavoitteissa ei ole huippututkijan eikä tokomaajoukkkueen jäsenen ura, joten voinen suhtautua graduun kuten mettekoiran tokoonkin: jos se tekee tarpeeksi hyvin mun kriteereillä mitattuna, se riittää. Jos mä näytän gradua kirjoittaessa yhtä keskittyneeltä (ja vielä iloiselta) kuin Mette nykyään, niin väliäkö sillä arvosanalla sitten.

Ja toisaalta, jos ei huvita eikä innosta, niin aina voin soveltaa itseeni mettekoiran kanssa hyväksi havaittuja keinoja: pannasta kiinni ja gradun ääreen mars. Mitä vähemmän tästä tykkäät, sitä enemmän joudut tänään kirjoittamaan. Milläköhän korvaisin kissanruokapurkit, hmmm.

Kyllä se kivikasan päälle kiipeäminenkin näytti mahdottomalta aluksi.

Käytännössä aloin lähestyä graduani kuten lähestyn koirankouluttamista: ilman suunnitelmaa ei treenata. Itse gradu ei ole vielä juuri fontti- ym. asetuksia pidemmällä (muuten en kai kirjoittaisi tätä näin hyväntuulisena), mutta kirjoituspöytä on täynnä kirjoja, lappuja, listoja ja ajatuskarttoja. Vähän kuin pakkaisi treenikassin edellisenä iltana valmiiksi.

Ajattelin sitäkin, että ehkä joskus tulee aika, kun katson treenipäiväkirjojen pinoa ja mietin, miten olenkaan joskus jaksanut nähdä noin valtavan paljon vaivaa. Joskus varmaan muistelen graduakin sillä tavalla, että miten jaksoin tutkia tuollaista aihetta ja vielä tuollaisesta näkökulmasta. Ehkä koko gradu ei edes vaikuta loppuelämääni yhtään sen enempää kuin tokon treenaaminenkaan. Mutta jos se gradun aihe (joka ei btw liity mitenkään koiriin) just nyt tuntuu kivalta ja merkitykselliseltä, niin miksi en voisi olla siitä ihan pähkinöinä. Onhan se nyt nii-in siistiä, kun se koira osaa vaihtaa asentoaan takajalkaansa liikuttamatta.

 

P.S. Lainasin kirjastosta graduoppaan, jossa neuvottiin antamaan gradulle kutsumanimi. Että jos mun puheissa alkaa vilahdella uusi nimi, niin ei, en ole ottanut uutta koiraa.

Tough times never last but tough people do

Tää viikko oli tosi kiireinen, en tainnut käydä kertaakaan itsekseni treenaamassa. Mikä tarkoitti toisaalta sitä, että oli treenikavereita, mikä taas tarkoitti paikallaoloseuraa Metelle. Mikä puolestaan tarkoitti, että Kiira ei ole treenannut juuri yhtään. No, Kirppu saa olla ykköskoira ensi viikolla.

Mette oli tänään kokeessa, villakoirien koe meidän hallilla. Mulla oli perjantaina vikoissa treeneissä tosi luottavainen olo ja se säilyi oikeastaan koko viikonlopun. Mette on ollut niin tasaisen varma treeneissä, eikä sen vireestä ole tarvinnut kantaa huolta.

Mette suoritti VOI2, 244,5 pistettä. Paikkamakuu oli tosi hyvä, vaikka siinä oli vähän sählinkiä kun liikkuri ei kysynyt onko valmista, annoin väärän käskyn ja sitten onneksi otettiin käskytykset alusta uudestaan. Mette oli eka koira, mutta kävin kehän ulkopuolella makuuttamassa sen + kutsuin kehään. Kävi vähän sniffaamassa tuomaria mutta oli muuten ihan messissä.

Olin vähän huolestunut, ehdinkö tylsistyttää Meten makuuttamalla sitä pihalla ja hallissa ennen paikallaoloa, mut kiitos Tuulialle kun muistutit, että en halua koiran olevan yli-iloinen vaan haluan sen olevan keskittynyt. Toko ei ole aivottomana juoksemista vaan tokossa pitää keskittyä ihan superpaljon. 

Stiplu kävi ruudussa. Lähti ihan normaalisti, mutta alkoi hidastaa jo ennen etunauhaa. Pysäytin siihen ja tiesin, että on liian edessä. Muistan kun mulla kävi mielessä, että pitäiskö käskeä "ruu" (eli peruuta), mutta ajattelin että sitä Mette ei osaa noin kaukana musta. Miten olis ollut ihan vaikka toinen "ruutuun"-käsky??? Voi että miten tyhmä olin. Mutta tää oli kyllä myös Meten virhe, koska treeneissä en läheskään aina anna koko pysäytyskäskyä vaan sen pitää itse hakea oikeaan paikkan seisomaan. Tosin olin myös koko viime viikon pitänyt ruudussa kosketusalustaa, ettei nyt vaan tarviis vääntää oikeasta paikasta just ennen koetta. No, olisko kannattanut käydä ne keskustelut, olisko.

Tehtiin ruutu kuitenkin loppuun asti normaalisti (seuruuosuus oli muuten tosi hyvä!), joten juttu jatkui ihan kuin ei mitään virhettä olisi ollutkaan. En katsonut pisteitä, mutta paperista selvisi myöhemmin, että saatiin niitä ihan reilulla kädellä. Olin kehästä poistuessa tosi tyytyväinen Metteen. Hyvä etten tippa silmäkulmassa syöttänyt sille kissanruokaa. Oli vaan niin siistiä, ihanaa, parasta, mahtavaa olla sen kanssa kehässä. Mun ei tarvinnut kertaakaan kalastella sitä aloitusperusasentoon eikä mun mielessä käynyt kertaakaan, että se jättäisi tekemättä jotain mitä siltä pyydän. Mulla oli koko ajan sellainen fiilis, että se oli kuulolla ja valmiina reagoimaan mun käskyihin ja myös mun palautteeseen.

Mulle on tullut viime aikoina monien treenienkin jälkeen sellainen kiitollisuus-olo. Mitä oon tehnyt, että oon saanut näin kivasti toimivan mettekoiran? Sitten aina muistan, että nii-in, olen taluttanut sitä pannasta koko kesän milloin ruutuun, milloin noutokapulalle. Vaikeita aikoja on varmasti myös edessä, mutta luulen, että pahin vääntö on nyt käyty läpi. Voi hetken istuskella vuoren tasanteella ja ihailla maisemia.

On treenattu paikkamakuuta.

Kotona.

Bussipysäkillä.

Kaupan edessä.

Kaupan parkkipaikalla.

Juna-asemalla.

Aseman rappusissa.

Laituritasolla.

Hississä.

Rappukäytävässä.

Leikkipuiston reunalla.

Pimeillä kujilla.

Mette on nyt loppuviikosta saanut makoilla kaikissa keksimissäni paikoissa. Olen tehnyt tätä "käy siihen"-käskyllä, jolla on ihan sallittua lonkkautua ja muutenkin olla rennommin. En oikein usko, että käskysanalla olisi vaikutusta mielentilaan, mutta ehkä Meten olisi helpompi olla rennosti paikallaolossa jos se jo jätössä jäisi rentoon asentoon. Sen enempää en kyllä jaa säälipisteitä. Mette on aika hyvä esittämään surkeaa pientä spanielia, joten olen ajatellut vain kylmästi makuuttaa sitä kunnes se luovuttaa.

Viikon saldona keskiviikkona (uudessa hallissa) yksi nousu ja toinen muuten vaan levoton paikallaolo Luumun kanssa. Lauantaina omalla hallilla yksi hyvä yksin, toinen hyvä Torreksen ja kolmas hyvä Siirin kanssa. Tänään sunnuntaina vielä yksi hyvä neliminuuttinen Luumun kanssa, ympärillä oli vieraita ihmisiä eli sikäli vähän jännittävä tilanne.

Kiira on harjoitellut paikkaistumista lihapullat tassujen painoina.