Vuosi on pyörähtänyt ympäri tavallaan tosi hitaasti, tavallaan tosi nopeasti. Tuntuu, että talvesta Vilin hoitamisineen ja keväästä gradustresseineen on ikuisuus. Kesä lomineen sujahti tulevaisuuden suunnitelmia miettiessä, syksy muuttoa suunnitellessa, toteuttaessa ja uuteen työhön sopeutuessa. Harrastettu on paljon, mistä kiitos sitkeille treenikavereille. Viimeiset puolitoista kuukautta ovat kuitenkin menneet – ikävä kyllä – puoliteholla, kun Metellä ja Kiiralla on ollut peräjälkeen tassuongelmia.
Tervetuloa kotiin, ja tervemenoa vartin hihnalenkille tassu paketissa.
Kirjoitan Kiiran tassu- ja korvaongelmista pidemmin myöhemmin. Tällä hetkellä Kirppu on lopettelemassa niin juoksuaan kuin parin viikon korvatippakuuriaankin. Kulkee sentään jo neljällä jalalla. :) Laskin, että viime toukokuun jälkeen se on ollut sairaslomalla treenaamisesta yhteensä yli kuukauden... Kertoo paljon. Toivon todella, että a) tämänhetkinen ruoka (lammasta ja tattaria) sopii sille, ja b) päästään joskus palaamaan rahvaanomaisempaan (lue: kukkaroystävällisempään) ruokalistaan. Ajattelin tässä päivänä eräänä jonottaessani kauppahallissa Reino Jokisen tiskillä, että kukapa olisi uskonut, että maailman ahneimmalle koiralle pitää hakea kotitreeninameiksi karitsan sydäntä, maksaa ja kieliä.
Nöyräksi vetää, vaan muistaapa taas arvostaa terveitä treenikavereita, jahka pääsemme monikkomuodossa treenaamaan.
Joululomalla. Rakkaus.
Kiiran terveyshuolien lisäksi peukut pystyssä, että myös Mette (joka täytti kahdeksan) ja Vili (jonka ikä pitää melkein laskurilla tarkistaa... 17) pysyisivät hyvässä kunnossa. Meten kanssa on tarkoituksena ja toiveena edelleen treenata täysipäiväisesti – ja on nyt toki treenattukin, kun se on saanut sijaistaa Kiiraa mm. Oililla. Vilin näkö tuntuu entisestään heikenneen, varsinkin pimeällä. Korostuu tietysti nyt kun ei ole ollut edes lunta. Sitkeästi se silti lenkkeilee kolmesti päivässä. Jotkut päivät ovat jäykkiä ja jotkut vähemmän jäykkiä, mutta BoT-loimi tuntuu auttaneen hankalinta aluetta eli lannetta ja takapäätä. Pienellä haikeudella sitä usein pikkukoiraa katsoo, mutta samaan aikaan niin suurella kiitollisuudella.
Toivo(ta)mme siis tervettä ja harrastuksien osalta täysipainoista uutta vuotta 2016 meille, teille ja ihan jokaiselle!
Mette nuoli reipas viikko sitten lauantaina tassuaan ja lähempi tarkastelu osoitti, että vasemman etutassun yksi varvas oli turvonnut melkein kolminkertaiseksi. Mitään nestettä tai verta siitä ei tullut. Betadinen ja Vetramilin voimin suoritettu ensiapu ei tuottanut tulosta vaan maanantaina koira kulki edelleen kolmijalkaisena. Turvotus oli hieman laskenut, mutta varpaan reunassa oleva patti pysynyt entisellään. Joten eikun taas nokka kohti Koirakissaklinikkaa, jossa oltiin juuri edellisviikolla käyty rokotuksilla.
Meten luonne pääsee kyllä oikeuksiinsa eläinlääkärissä. ♥ Se on niin rauhallinen ja niin ystävällinen, seisoo paikoillaan ja heiluttaa häntäänsä. Olin ihan hämmästynyt kun se alkoi potkia rauhoitusta pistettäessä, koska yleensä siitä ei tarvitse pitää kiinni kuin näön vuoksi. (Vili ja Kiira lienevät eläinlääkärien mittapuulla helposti käsiteltäviä koiria nekin, mutta itseäni aina hävettää se loputon onnellinen eestaas pyöriminen. Voi murut.)
Kiirallahan on ollut pienempää ja suurempaa anturaongelmaa tänä vuonna (tämä ei suinkaan jäänyt viimeiseksi episodiksi), joten kyllä harmitti pistää nyt vuorostaan mettekoira saikulle. Kiira oli sopivasti samaan saumaan lähdössä virallisen omistajansa riesaksi iloksi ja olin suunnitellut, että nautitaan Meten kanssa kahdenkeskisestä ajasta, pitkistä lenkeistä ja treenaamisesta. Huokaus.
No, onneksi varvas lähti paranemaan nopeasti. :) Mette ei yrittänyt nuolla sitä kertaakaan (mettekoirat eivät tarvitse kaulureita) ja alkoi varata tassulle painoa. Varpaan reunassa on vielä pieni kohouma, joten olen pitänyt liikunnan ja treenin aika kevyenä, putsannut varvasta ja muutenkin seurannut tilaa hysteerisesti huolellisesti. Mutta treeniä se on pienikin treeni.
Löydettiin haussa ollut laskeva kentän reuna. Ekat treenit saikun jälkeen ja niin oli lystiä!
Kiira tosiaan lähti parinsadan kilometrin päähän. Salla käytti sen silmätarkastuksessa, jossa siltä ei löytynyt edes viimekertaista ylimääräistä ripseä. Kirppu tulee takaisin myös trimmattuna - kiitos! Se on ollut kuulemma kiltisti, mitä nyt kiipeilee pöydälle katsomaan maisemia, ei tule ulkoa sisälle ilman pannasta hakemista, "on tosi ahne" ja "ei pelkää mitään". Kuulostaa siltä, että se on ihan oma itsensä, viileän tyytyväinen itseensä ja viileän piittaamaton muiden mielipiteistä. :) Kotona on tosi rauhallista, kun kukaan ei ole koko ajan osallistumassa. Mette toki kulkee mun perässä ja käpertyy jalkoihin heti kun pysähdyn, mutta Kiira on jotenkin sellainen... nukkuu omissa oloissaan ja sitten ykskaks pelmahtaa paikalle täynnä energiaa. Tulin, näin, osallistuin.
Viikonlopun ohjelmassa on junamatkailua, shetlantilaisterapiaa, joululahjapajaa, hyvää ruokaa & seuraa, Kiiran kotiinpaluu ja tietysti pari koiranäyttelyä plus tokon edustusjoukkueen valintakoe. Kuulostaa kivalta ja kuulostaa messariviikonlopulta! Sen verran monta muuttujaa kuitenkin mukana, että kotimatkan suhteen olen toistaiseksi lähinnä ristinyt käteni ja toivonut, että jollain konstilla olen maanantaiaamuna klo 8 taas sorvin ääressä. Ja toivottavasti toteuttanut kaiken edellä mainitun siihen mennessä. :)
(Note to self: muista ostaa uudet ohjatun noudon kapulat! Ja niitä ei sitten heitellä!)
Muuttolaatikoista on päästy eroon, mutta seinien reunustat ovat edelleen täynnä jos jonkinlaista koria, pussia ja kassia. Ostin uuden sohvan, joka tulee ensi viikolla, joten olohuoneen tyhjyys suorastaan huutaa kotitokoilemaan. Ollaan myös käyty pari kertaa uudella kotikentällä, joka on ihan kiva; rauhallinen mutta kuitenkin kulkijoita varsinkin Kiiralle häiriöksi.
Kiiraon tehnyt ikuisuusprojektiaan tulevaa bravuuriaan eli tunnaria. Oili käski joskus kesällä pitää kriteerinä, että "valittu ote on pidettävä" ja voi että se on ollut vaikeaa molemmille osapuolille. Yleisesti ottaen noudon pito ei ole musta temppu eikä mikään, mutta Kiira on kyllä sellainen kaikenpureskelija ettei toista olekaan. Tällä hetkellä pito menee ehkä 90 % oikein jos treenataan vain noutoa. Kun mukaan tulee haistelua, homma menee vaikeammaksi, koska Kiira ilahtuu oman löytämisestä niin, että nostaessaan rouskaisee kerran. Okei, onnistumisprosentti on ehkä 70-80% riippuen haistelun vaikeudesta, yleisestä viretilasta jne. mutta Kiirasta ei oikein näe, milloin se aikoo tuoda hyvin ja milloin ei. Suunnitteleminen tuntuu vaikealta ja puuttuminen on myöhässä. Kiiran eduksi täytyy kyllä sanoa, että vaikka olen tehnyt vähän liikaakin väärien kanssa (voisin käyttää myös leluja yms. tavaroita), ei itse haistelu ole hajonnut minnekään suuntaan.
Tässä Kiiran tunnari pari päivää sitten ja sellaisella pidolla, kuin siltä nyt on vaadittu. Tämä alkaa olla kotona sellainen perus, toki välillä mokaa mutta yleensä tuo kiltisti.
Olen palkannut satunnaisesti ruoalla tai Ceasarilla, mikä tuntuu olevan tosi hyvä juttu. Ärsyttävää, kun huomaan yrittäväni palkata raaaauhalliseeesti, vaikken periaatteessa usko ollenkaan mihinkään vireensäätelyjuttuun tunnarissa. Jotenkin vähän pelkään, että Kiira liittää huippupalkat haisteluun ja alkaa innostua oman löytämisestä vielä enemmän. Ainakaan vielä niin ei kuitenkaan ole käynyt.
Eilen tein kentällä pitkästä aikaa sellaista, että sanoin nätisti pari metriä ennen kapuloita. Tehtiin kaksi settiä ja molemmissa tunnaria, ekalla kierroksella jouduin kerran sanomaan mutta toinen setti meni kokonaan oikein. Ihan ensimmäisellä yrityksellä Kiira kyllä istahti ja tuijotti mua hetken, jonka jälkeen sanoin mene vaan. Ihan hyvä kyllä, kuunteli ainakin. Ajattelin jatkaa tätä ja olla tarvittaessa itse kapuloiden vieressä muistuttamassa, että NÄTISTI. Pakko vain saada Kiiralle vauhti päälle ja juoksuttaa sitä kapuloille. Saada sille mielikuva, että täysiä mennään mutta kapuloilla pitää olla tosi varovainen.
Mette pääsi taas Oilille viime perjantaina. Olisin halunnut ottaa Kiiran mukaan, mutta sillä ei nyt ole polttavia ongelmia (!). Itse asiassa Kiiran vieminen kokeeseen tuntuu tällä hetkellä realistisemmalta kuin Meten kanssa kisaaminen. Ei pelkästään mutta pääasiassa siksi, että alan olla itsemurhakandidaatti tyhjään lähetyksen kanssa. Eikä yhtään lohduta, etten ole ainoa. No, Oili onneksi oilimaiseen tapaan sai tämän kuulostamaan siltä, että treenaamalla kyllä saadaan kuntoon. Viime kerralla puhuttu kikkakolmonen ei ikävä kyllä kantanut Meten kanssa kovin pitkälle, joten pakko opettaa se fokusoimaan kunnolla eteen.
Metelle on vähän vaikeaa lähteä katsomatta muhun. Se mieluummin katsoisi eteen, sitten vielä vilkaisisi mua ja sitten vasta lähtisi. Sama kuin ruudussa, merkissä ja kierrossa. Sitkeästi väitin Oilille, että haluan Meten katsovan pelkästään eteen, mutta videota katsoessa lopulta tajusin Oilinkin pointin. Tietysti tyhjään lähetys on vielä aika uusi asia, minkä takia Mette ehkä muutenkin lähtee vähän viiveellä. Mutta kun se haluaa vilkaista mua, viive on vielä pidempi. Ehkä siis voisi antaa sen nostaa katseen muhun ja silloin vasta sanoa käskyn. Toisaalta jos käsky tulee palkaksi mun katsomisesta, pelkään vihjesanan (eli eteen fokusoimisen, joka nimenomaan on nyt opetuksen alla oleva juttu!) heikkenevän ja jäävän vain vilkaisuksi.
Hankalaa. No, videota katsoessa tein kuitenkin tällaisen numerolistan Meten tyhjään lähetys -suunnitelmasta:
Motivaatio ylös. Paljon namipallolle juoksemista. Aion tehdä myös targetilla, mutta se ei vedä Metteä ihan niin hyvin kuin haluttaisiin. Myös namikipolla voi kuulemma tehdä. En tiedä onko kotona metrin kiihdytyksestä ruokakupille apua, mutta teen sitäkin. Näissä aina pitää katsoa kunnolla eteen (ja sitten vilkaista mua, jos niin haluan?!).
Kun lähtee hyvin (targetille tässä kohdassa), palkka eteen. Namipallo tai lihapulla tai joku minkä näkee ja mikä tähdätään koiran eteen. Aina jes-kuittaus, että saa mennä palkalle. Tässä olisi tosi hyvä löytää sellaisia kentänlaitoja, että palkka voi löytyä sieltä tai joku voi tiputtaa pallon koiran sitä näkemättä. Ei pelkkää targetille menemistä, että Mette tajuaa, että target ei ole se juttu tässä.
Joku käy näyttämässä paikan ja siirtyy sivuun. Taas palkka koiran eteen.
Valmis eteenmeno. (Tämä kohtaa tuntuu hiukka kaukaiselta.)
Tuli sikäli parempi olo tästä liikkeestä, että nyt en mieti suoraan juoksemista sinänsä, opetan vain Meten fokusoimaan eteen. Kaipa se tästä.
Mette oli tosi kivalla asenteella Oililla, tykkäsin siitä! Kovin paljoa se ei päässyt tekemään, kun puhuttiin juuri tyhjään lähetyksestä niin paljon. Toisella kierroksella tehtiin nopeasti lottoa, tai siis kiertoa jonne asti juoksemisessa Metellä loppuu välillä usko kesken. Saatiin siihenkin vinkiksi motivaation nostoa, pitkältä matkalta ja ylläreitä kiertokartion taakse.
Alkaa semisti ahdistaa edes kirjoittaa motivaatiosta, mutta Oili sanoi lopuksi tosi osuvasti, että en saa unohtaa motivaatiota ja olla aina että nyt sinä menet ja teet vaikkei sua kiinnostaisi ollenkaan. Jos Metellä on huono asenne, niin sitten tietysti noin, mutta jos se on tuollainen kiva kuin se nyt oli, niin paljon palkkaa ja motivaatio ylös varsinkin näissä uusissa juoksemisjutuissa, joissa Mette tarvitsee kokemuksia siitä, että nyt vain juostaan lujaa. Ensin kiinnostus ja sitten vaatimus. Ei kuitenkaan päästetä sitä ihan juoksen aivottomana -ääripäähän.
Ei blogitekstiä ilman kuvia, joten tässä meidän tumma ja komea treenikaveri, joka viikonloppuna teki perinteitä vaalien kaatosade-ykkösen ja pääsee nyt kunnolla keskittymään EVL:ään. On meillä kivaa ja taitavaa ja kaikin puolin parasta treeniseuraa.
Jos jostain, niin lähikentistämme olen tykännyt. Pari minuuttia kotiovelta. Jos ei toisella ole tilaa, sen kuin kävelee koulun pihan läpi toiselle. Enemmän olemme treenanneet isommalla ja kauniimmalla Kotikentällä, jonka pohjaa huolletaan tiuhaan (juuri lanattu pehmeä hiekka ja luoksarin stopit ♥) ja jolle joku ystävällinen jalkapallovalmentaja joskus iltaisin jättää valotkin päälle. Legendaarinen Pupukenttä puolestaan on palvellut meitä monina kesäiltoina, kun jalkapalloilijat ovat vallanneet Kotikentän. Sen pohja on epätasaisempi ja kenties niistä pupuistakin johtuen kävelen yleensä ensin toiveikkaasti Kotikentälle.
Ex tempore -iltalenkkitokot.
Se tunnelmoinnista.
Viimeinen viikko vanhoissa maisemissa meni hujauksessa ja treenit jäivät vähiin kahden asunnon välin ramppaamisen ynnä muun takia. Tuon kuvan ex tempore -kerran lisäksi käytiin kahtena kuulaana aamuna tekemässä pitkän kaavan treenit. Ihania nollaushetkiä kaikesta pakkaamisesta.
Olen nyt kokeillut Meten kanssa sellaista, että olen itse EVL-asemissa mutta vien Meten eteenmenopaikasta vähän lähemmäs ruutua. Ja sepäs on vaikeaa, kun haluaisi niin hirveästi ajatella mun suuntaan mutta kuitenkin joutuu pakottamaan itsensä liikkeelle musta poispäin. Kun on yrittänyt kunnolla ja loppuun asti, on saanut tsemppipalkkaa. Itse asiassa vähän samalla idealla ollaan tehty kierron korjauksia. Niihin vielä sotkettuna kaikkea kunnon kuuntelutreeniä: ensin nouto ja sitten koira samaan paikkaan noutokapulan viereen, mutta lähetetäänkin selän taakse kiertämään jne. Nyt kun painopiste on ollut kokeenomaisissa, olen itsekin vähän unohtanut, miten hyvää kuuntelutreenit Metelle tekevät (ja miten paljon itse niistä tykkään!).
Kiira on myös tehnyt ruutua. Se on tehnyt aiemmin niin paljon yksittäisiä toistoja alustalle tai ruutuun, että nyt kun olen välillä ottanut useamman tyhjän, eka toisto menee hyvin mutta seuraavalla se saattaa kääntyä heti etunauhalla. Ei hyvä, joten Kiirankin kanssa on tehty paljon toistoja ja tsemppipalkattu, kun ajatus on oikea. Kiiralle ehkä toimisi sellainen, että pitäisi treeneissä aina alustaa ja kokeissa sitä ei vain olisi, koska se nyt on pieni itseensä tyytyväinen puupää (ajattelisi varmaan, että mitäs helvettiä, äiti taas unohtanut tuoda alustan tänne), mutta no. Ei jotenkin istu omaan ajatusmaailmaani.
Mettekoiraa pisti pakkaamistouhut vähän ahdistamaan.
Uusi kotikenttä on katsottuna, mutta vielä korkkaamatta. Ollaan kotiuduttu tosi hyvin. Kiira kyllä sopeutuu minne vain, mutta Mette on paljon herkempi muutoksille. Sunnuntai-iltana muuton jälkeen se kirjaimellisesti hoiperteli ympäri uutta asuntoa yrittäessään samanaikaisesti sekä etsiä sopivaa nukkumapaikkaa että pysyä hereillä ettei vain kaikki katoaisi ja mettekoira jäisi ihan yksin maailmankaikkeuteen. Tänään aamulla se onneksi jo vaikutti jäävän ihan tyytyväisenä nukkumaan, kun lähdin töihin.
Vähän haikea ja väsynyt, mutta kuitenkin niiin onnellinen olo.
Toko on ollut sellaista kuin sen kuuluukin olla. Kivaa ja tärkeää.
Mette on Oililla käynnin jälkeen seurannut. Seurannut, seurannut ja seurannut. Ollaan jopa lenkeillä raahattu välineistöä* ja pysähdytty jonnekin parkkikselle marssimaan eestaas. En normaalisti treenaa Meten kanssa kovin paljoa lenkeillä, koska suhtaudun edelleen vähän epäilevästi sen motivaation riittämiseen. Nyt asennetta on kyllä riittänyt, kun seuraamisesta on tehty jokapäiväinen juttu. Päivä ei lopu, ennen kuin lähikenttä on sahattu pariin kertaan eestaas.
Ja sitä lähikenttää on tosiaan sahattu. Aika nopeasti sitä tottuu tekemään pitempiä pätkiä, kun vain päättää lopettaa sen palkkaan-aina-viimeistään-10-metrin-seuraamisen-jälkeen-jutun. (Tarvii käydä Oililla asti kuulemassa, että koiran ongelma ei tosiaankaan ole siinä, etteikö se osaisi seurata, vaan siinä, että kokeenomaisissa sitä ei vaan kinosta hoitaa omaa tonttiaan...)
Mistä päästäänkin kokeenomaisiin, joita Mette on tehnyt taas sen jo tavaksi tulleen pari-kolme kertaa viikossa. Mutta nyt seuraaminen on ollut yksi liike joka ikinen kerta (ja lisäksi vielä liikkeidenväli-seuruut!). Jos ei ole kinostanut, niin sitten on väännetty. Pari tällaista vääntöä on käyty ja tullaan varmaan vielä käymäänkin, mutta pääasiassa asenne on ollut aika hyvä. Jos on ollut oikein tosi yritteliäs, on päässyt loppupalkalle seuruusta.
En ole nillittänyt nopeista katsekontaktin tippumisista (paitsi tietysti jos ottaa selvästi häiriötä jostain) enkä myöskään pärskimisestä, mutta olen harpponut reipasta vauhtia ja sanomista on tullut, jos Mette on jäänyt laahustamaan yksikseen. Ei ole kyllä montaa kertaa jäänyt. Vieraissa paikoissa on heti huonompi, ja se onkin asia, jota työstetään nyt: vieraita paikkoja, vieraita ihmisiä, kaikenlaista tapahtumaa.
*Välineistöstä: sahasin tennispallon auki ja tein siitä meidän hyperpalkan juoksuseuraamiseen. Ajattelin nostaa motivaatiota, että voin sitten hyvällä omallatunnolla alkaa nillittää. Noooo, viikon sain heitellä kanafileellä täytettyä tennispalloa, mutta sitten tuli rakkaalta treenikaverilta noottia, että tee jotain, Mette on sivusuunnassa viiden metrin päässä. Nyt on kaksi kertaa sitten nillitetty myös juoksusta ja Mette on niissä kyllä skarpannut nopeasti.
Pääasiassa on näyttänyt ja tuntunut tältä:
Kiira on a) odottanut omaa vuoroaan. Koska se mettekoiran kävelytys ympäri kenttää ei toisinaan näytä loppuvan sitten millään.
b) seurannut:
Ehkä Meten kanssa marssiminen on vaikuttanut jotenkin siihen, miten toimin Kiiran kanssa. Kiira on ollut ihan tosi siisti. Siis ei reikäpää-tavalla siisti vaan tosi korrekti ja sellainen jalan mukana liikkuva. :) Olen tykännyt sen asenteesta ihan tosi paljon.
(Okei, perusasentoon tulemiset ovat vieläkin työn alla. Nekin ovat siistiytyneet, mutta heti kun en tajua puuttua, niin menee törmäilyautomoodi päälle.)
c) noutanut:
Tein jonkun aikaa joka treenissä nostoja kutsumalla Kiiraa ennen kuin se ehtii kapulalle, millä tyylillä Kiiralle on tullut kivaa fokusta muhun. Nyt työn alla ovat perusasentoon kiepsahtaminen ja pito siinä. Jos Kiiralle antaa kapulan, se pitää sitä hyvin ja kestää kaikenlaista koputtelua ym., on aina kestänyt, mutta juostessa se vähän avaa suuta ja saattaa perusasennossa ärsyttävästi ihanvähän purra kapulaa. Huuli liikahtaa ja ilmeestä näkee, että sillä on itsensä viihdyttäminen käynnissä. Vähän inhottavaa pienenpienten asioiden viilaamista, mutta ei auta. Kaikki on kiellettyä tai kaikki on sallittua.
Kiira on käynyt hallilla kerran-pari viikossa ja ollut sielläkin aika kivasti töissä. Välillä pääsee vähän vinkunaa, kun kiihtyy agilitykoirien äänistä. Yhtenä iltana selän takana räyhäävä koira sai sen vähän enemmän ulos meidän kahden kuplasta. Mutta muuten on kanavoinut tarmonsa aika hyvin tekemiseen.
Katselen tässä viikontakaisen Oili-käynnin videoita ja kirjoitan (noin kymmenensiä, oli hyvä reissu!) muistiinpanoja treenipäiväkirjaan. Mulla oli vaihteeksi Mette mukana, ja hyvä niin. Saatiin tehtyä kokeenomainen vieraassa paikassa. Lisäksi katsottiin seuruuta (josta tässä lyhyt videopätkä) ja keskusteltiin pitkään ja hartaasti tyhjään lähetyksestä (jossa taidetaan vaihtaa lennosta uuteen tyyliin).
Oili sanoi, että Mette on tosi kiva koira ja siitä saa varmasti tokovalion.
Jäin miettimään, että niin onkin. Vaikkei se ole sitä, tätä ja tuota, mitä ehkä (harrastus)koiralta toivoisin, niin onhan se oikein kiva koira. Se on tosi symppis ja katsoo kaikkea uutta häntä varovaisen innostuneesti vipattaen. Työtä se vaatii, mutta mikäpä koira ei vaatisi. Sillä ei ole mitään isoja treenaamista rajoittavia ongelmia. Se osaa ottaa palautetta vastaan eikä ole nyt aikoihin yrittänyt treeneissä heittäytyä passiiviseksi. Se on nykyään suht ahnekin.
Ja mikä tärkeintä, se tykkää musta niin. Tiettyjen pitkäkorvaisten luontokappaleiden (viittaan pupuihin enkä muihin spanieleihin) ohella olen melko varmasti sen rakkain asia tässä maailmankaikkeudessa.
On ollut kaikenlaista. Kivoja asioita ja vähemmän kivoja asioita, ei mitään maata kaatavaa mutta samanaikaisesti ajoitettuna stressiä ihan kotitarpeiksi. Koirille kuuluu niillekin hyvää ja huonoa, vähän liikaa kotona nukkumista viime aikoina, mutta eiköhän se tästä taas tasaannu.
Pikakelataan kuitenkin viime keskiviikkoon, jolloin oli taas aika käydä tekemässä tasontarkistusta Oilin luona Lahdessa. Aina yhtä parasta.
Ensimmäisessä setissä Kiira teki kokeenomaisen. Reteästi puolentoista viikon treenitauolta, koska ensin meni Kiiran antura ja sitten tuli oma flunssani. Vähän mietitytti, mutta turhaan. Kiira nimittäin teki oikein hyvän kokeenomaisen.
Kuusi liikettä: luoksetulo, seuruu, liikkeestä maahan, ruutu, merkin kierto ja hyppy. Ennen jäävää olleessa siirtymässä Kiira meni Oilin luokse ja siinä kokonaisuus pikkaisen levisi. Tuli heti pois, mutta jotenkin oli aloitusperusasennossa huonommalla asenteella, seuruu ei tuntunut hyvältä ja meni vasta tuplakäskyllä maahan. Mutta muuten. The kupla. ♥
Kokonaisuudesta Oili sanoi, että tuli hyvä mieli. Mullekin! Palaute videolta purettuna:
Luoksetulossa (ja ruudussa) hyvä vauhti, mutta huono fokus matkalla. Vieraita ihmisiä häiriöksi, muiden häiriöiden kanssa Kiira on jo niin hyvä. Oili kertoi hauskan tarinan siitä, miten oli itse pyytänyt sauvakävelylenkillä ollutta pariskuntaa auttamaan tunnarin treenaamisessa, se omaksi tavoitteeksi! :D
Seuruusta ainoa asia oli, että vasemmalle käännöksessä en saa auttaa kropalla. Tää on kyllä ehdolla koiraurani parhaaksi hetkeksi: Oili kehuu mun koiran seuruuta. Vitsit. Voin vielä vaatimattomana ihmisenä kirjoittaa tähän kommentit: Kiva fokus ja asenne alussa (ennen liikkeelle lähtöä). Hieno kontakti! Hyvä paikka. Kiva liike, HYVÄ!! :) Noniin, nämä sanat kehyksiin ja seinälle.
Liikkeestä maahan: hyppää rumasti eteenpäin lopun perusasennossa. (Palataan perusasentoihin vielä myöhemmin......)
Ruudussa Kiiralla on hyvä, vakaa seisominen, mutta voisi silti tehdä kuuntelua niin, että huutaa "tök" ja maahanmenokäskyn tilalla uudestaan "tök". Koira ei voi koskaan tietää, käsketäänkö se seisomaan vai maahan. Loppukävelyä niin, että juuri, kun koira on tulossa sivulle, käännös vasempaan (tai oikeaan tai täyskäännös) ja tadaa, koira käräytetty. Miten voit olla siellä kun sun pitäis olla täällä seuraamassa. Nyt Kiira tsemppaa kyllä kaikesta ulkopuolisesta häiriöstä (namin ojentelusta ym.), mutta jos häiriötä ei ole, juoksee vaan vallattomana pari metriä mun yli ennen kuin jarruttaa. Alan siis itse häiriköidä kääntymällä.
Merkin kierrossa vieras merkki ehkä hämmensi. Vilkaisi vihjesanalla jonnekin eteenpäin, ei niin selvästi kuin yleensä, kiira-asenteella kuitenkin käskystä liikkeelle ja matkalla sitten löysi merkin. Tässä ois ollut hyvä mahku lähteä esim. tutkimaan kartion takana olleita tavaroita, mutta Kiirapa päätti olla töissä. Hyvä valinta.
Hyppy oli hyvä, mutta...
....Sivulletulot. Olin että whaaaaat, asia johon oon ehkä eniten tyytyväinen Kiirassa. Leikin usein Kiiran kanssa hippaa niin, että itse yritän väistää ja Kiira yrittää päästä sivulle. Se on musta niiiin hieno, kun se hakee hulluna sivulle eikä sitä ikinä tarvitse auttaa tai odotella. Mutta kyllä Oilin sanoissa oli vaan tällä(kin) kertaa vinha perä, ja niinpä nyt tehdään Kiiran perusasennoista korrekteja. Heti kun Oili sanoi, tajusin, ettei Kiira ehkä näytäkään niin siistiltä kuin olen ajatellut, vaan vallattomalta ja huolettomalta. Jäin miettimään tosi paljon sitä, että Kiira varmaan vähän ajattelee, että mun lähelle voi tulla millä asenteella tahansa, ja jo se on erinomainen syy karsia sivulletuloista kaikki ylimääräinen röyhkeys. Törmäilyautot kuuluu huvipuistoon, ei tokoon.
Kokonaisuus oli aika kiva, vallattomia sivulletuloja lukuun ottamatta. Vastaa hyvin sospaan. Oli töissä ja reagoi mun palautteeseen (vaikutin kuulemma päättäväiseltä!). Hyvä Kiira.
Toisella kierroksella tehtiin noutoa. Kiira oli no, vähän sen oloinen että hän ei tähän osallistu. Vaikka tietysti se hakee kapulan mulle ja periaatteessa pitokin on hyvä, mutta katse silmissä kertoo että vittu mitä paskaa. Sen fokus on huono. Täytyy saada lisää motivaatiota mua kohtaan. Vauhtinoutoja niin, että kutsun juuri ennen kapulaa (näissä oli kiva!) ja vaikka juoksen karkuun. Kutsunoutoja pitkällä matkalla. Ja erikseen oikein kunnon pitokuuri, jossa tärkeää on myös nostaa motivaatiota eli antaa jotain superpalkkaa. Ettei mene vain nillittämiseksi. Jos puree, niin sanotaan kerralla niin pahasti, ettei seuraavalla toistolla tarvitse taas sanoa.
Lopuksi tehtiin vielä kaukoja, joissa saatiin noottia teputtamisesta. Tämän ongelman olen tiedostanut, mutta en ole jaksanut sille oikein mitään tehdä.... Kiira tietää, että ennakoida ei saa, mutta yrittää saada palkan nopeammin esille hytkymällä ja steppaamalla. Nyt sitten tehdään tuuppimista ja työntämistä. Takatassulle voi pistää painon, ettei vaihtotekniikka kärsi. Tähän Kiira varmaan vastaa aika nopeasti, koska jäävissä tämä vaihe on jaksettu käydä läpi ja niissä Kiira pysyy asennossa tosi hyvin.
Ensi kerralla Oili haluaa siis nähdä siistejä sivulletuloja, siistejä nostoja ja vakaita kaukokäskyjä. Oujee. Onpas kivaa, että asenne on nyt niin hyvä, että on varaa sanoa tällaisista asioista!!!
Torstaina illalla mentiin heti tekemään läksyjä omalle hallille. Kiira oli toko-osuuden tosi hyvin ja taas töissä, vaikka muilla kentillä tehtiin agilityä, mikä on Kiiralle niin pirun kiihdyttävää. Ihanaa, että sen fokus mua kohtaan on parantunut niin hyväksi, ettei se esim. vingu vaan keskittyy mua kohtaan sataprosenttisesti. Olin ihan tosi tyytyväinen siihen. (Mutta ruudun loppukävelyssä en saanut sitä käräytettyä: joko käännyin liian aikaisin tai sitten se korjasi itsensä tosi nopeasti! No, ihan hyvä sinänsä.)
Tokon jälkeen puuhasteltiin agilityä. Pitäisi olla siinäkin tosi tarkkana mun kuuntelemisen kanssa: jos sanon putkeen niin kyllä Kiira tietää mikä on putki. Jos sanon tokossa ruutuun ja Kiira juoksee ruudun vierestä, veisin sen toruen ja pannasta taluttaen ruutuun. Agilitykentällä vaan huutelen jotain että Kiiraa, tulepas tännee. Ei näin. Kiiralle ei voi agilityssä(kään) antaa kauheasti vapauksia, muuten se alkaa juosta esteiden ohi ja suhtautua muhun välinpitämättömästi.
Loppukevennyksenä kooste torstain agilitystä. Leikkasin tästä hasardeimmat kohdat pois... Kiira on agilityssä vähän sellainen flipperipallo: ampuu täysiä liikkeelle, kimpoaa välillä jonkun esteen yli, jonkun läpi, jonkun ohi ja niin edelleen. Toivottavasti joskus löytyy aikaa, rahaa ja intoa käydä ryhmätreeneissä, ja sopiva valmentajakin vielä. Luulen, että agilityn suunnitelmallisempi treenaaminen antaisi meidän yhteistyölle ja Kiiran pääkopalle tosi paljon.
Sellaisia päällimmäiset ajatukset juuri nyt. Kiva fiilis Kiiran suhteen, tuntuu että se on mennyt eteenpäin: toisaalta löytänyt lisää oikeaa fokusta tekemiseen ja toisaalta päästänyt mua niskan päälle. :) Kiva fiilis muutenkin harrastelujen suhteen, kun vain se muu elämä ymmärtäisi antaa vähän enemmän aikaa koirajuttuihin. No, palaan blogiin viimeistään parin viikon päästä, kun lokakuun Oili-kerta koittaa!
Mette täytti kahdeksan vuotta viikko sitten. Voi rakkaus. Muistan kuin eilisen päivän sen Kotkan näyttelyn reilut kahdeksan vuotta sitten, kun sanoin Meten kasvattajalle Seidille, että kyllä meille nyt voi ihan virallisesti varata yhden kappaleen tulevista Ellan ja Totin pennuista. Olin samana (vai edellisenä) aamuna saanut synttärilahjaksi kirjallisen luvan hankkia vesispanielin. Vesispanielikehillä olin roikkunut edellisen vuoden milloin mitäkin harjaa tai ylimääräistä koiraa taluttaen.
Muistan myös Seidiltä saman vuoden elokuun alussa tulleet ensimmäiset viestit, kun ensimmäinen pentu, narttu, oli syntynyt. (Se ei varmaan ollut Mette, Mettehän ei oikein ole sellainen minäensin-tyyppi...) Lopulta pentuja tuli 11. Oi sitä iloa, kun kahdeksan viikkoa odoteltiin pentujen kasvua, käytiin katsomassa niitä ja sain jopa olla viikonlopun pennunhoitajana. (Oi sitä terävien hampaiden pistosta, kun pentukuumeinen ihminen istahtaa 11 piraijan keskelle.)
Hauska tarina on sekin, kun tein matikan kokeen kauhealla kiireellä ehtiäkseni oikeaan bussiin ja hakemaan Metteä. Matikan opettaja oli koira- ja koiranäyttelyihminen, joten siinä paperia palauttaessa yritin vielä jotenkuten itsehillintäni säilyttäen henkäistä, että NYT lähden hakemaan Sitä Pentua. Ja sitten leikkaus siihen ihanaan hetkeen espoolaisen huoltoaseman (pakko tämäkin detalji aina mainita) pihalla, kun saan kauan odotetun koiranpennun syliini. Oi mitä muistoja.
Niin Mette tuli, lainasi Vilin kaulapannan ja muutti elämäni
Olin silloin aika paljon enemmän näyttelyihminen kuin nykyään, ja niinpä pikku-Mettekin sai pienestä pitäen opetella näyttelypönötystä ja hillitysti hihnassa ravailua. Koska virallista kahdeksanvuotiskuvaa ei ole vielä otettu, niin tässä kollaasi pennusta kolmevuotiaaksi.
Mette oli sijoituskoira, mutta sydämestä löytyneen sivuäänen takia sille ei koskaan yritettykään saada pentuja. Otin sen silloin aika raskaasti. Sen, että siitä oli löytynyt ylipäätään joku terveydellinen vika (olisinko voinut estää tämän erilaisella liikunnalla/ruokinnalla... ööh, en) ja sen, etten nyt pääsisikään seuraamaan kaikkea pennutukseen liittyvää oman koiran kautta. Arpaonni olisi voinut suoda paljon pahempiakin vikoja ja oikeastaan jälkikäteen olen ihan tyytyväinen, ettei Mette koskaan saanut pentuja.
Mette on kiltti koira ja ihana koira, vaikka harrastuskoirana sillä onkin ollut omat haasteensa. Sillä on vesispanielin luonne tasoitettuna syvällisen pohdiskelijan piirteillä. Rodun harvinaisuuteen nähden olen tavannut aika paljon vesispanieleita, mutta hyvin harvoin näen niissä Metteä. Siis siinä tavassa, millä ne ovat, liikkuvat ja huomioivat ympäristönsä. (Itse asiassa Meten sisarusten lisäksi ainoa koira, josta olen sanonut ihan kuin Mette oli yksi hovawart-narttu Vappu Alatalon seminaarissa vuosia sitten.) Vesispanielit ovat usein täynnä energiaa, innostuvat helposti ja ovat vähän sellaisia huolettomia pellejä. Siksi puhun mettekoirasta; se on oma rotutyyppinsä vähän niin kuin vinttikoirat ja paimenkoirat. Sillä aikaa, kun vesispanielit kulkevat maailmalla häntä heiluen ja aivot kesälomalla, mettekoirat istuvat kankullaan pohtimassa, onko maailma pyöreä vai littana ja miten se vaikuttaa veden ja sitä kautta vesilelujen virtaamiseen. On Mettekin toki spanielimaiseen tapaan onnellinen ja iloinen koira, mutta se ei ole ikinä ollut sitä sellaisella överitavalla kuin Kiira ja monet muut vesispanielit ovat. Eikä tarvitsekaan olla.
Joskus Meten kanssa harrastaminen on ollut vaikeaa ja viime aikoina onneksi aika tosi paljon helpompaa. En olisi jaksanut käydä läpi kaikkia lähinnä motivointiin liittyviä hankaluuksia, ellen olisi tykännyt Metestä niin paljon. Ja tykkään tietysti edelleen. Mette ei kertakaikkiaan ansaitse suunnittelemattomia treenejä eikä huonon sään takia peruttuja treenejä eikä sitä, että luovuttaisin jonkun liikkeen tai koko tokon suhteen. Vaikka sen tokovalioituminen vaatisi vielä miten monta treenituntia tahansa, miten monta itkua tahansa, miten monta kattilallista keitettyjä broilerin sydämiä tahansa, tai vaikkei siitä ikinä edes tulisi tokovaliota, kaikki on varmasti vaivan arvoista. Mette on sen arvoinen.
Because you're worth it.
Itse asiassa piti kirjoittaa uusista liikkeistä, joita on tässä nyt treenattu sillä ajatuksella, että kohta ollaan koekunnossa. Niiden opettelu on ollut oikeastaan kivaa vaihtelua. Tutuissa liikkeissä hiotaan kuitenkin paljon keskittymistä (palkkaa saa usein katsekontaktista, vihjesanalla oikeaan suuntaan katsomisesta, häiriöiden ignooraamisesta tai muuten vain kuulolla olemisesta), mutta nyt näissä uusissa tempuissa on saanut namppaa ihan vain siitä, että muistaa jonkun tötsänkierron kuuluvan nykyiseen repertueeriin. Mette tykkää tosi paljon sheippaamisesta, joten on ollut kiva päästä hyödyntämään sitäkin taas vähän enemmän.
Kiiran kanssa en ole tehnyt uuden EVL:n tyhjään lähettämistä enkä oikeastaan loton loppuosaakaan. Haluan ensin testata Metellä ja toisekseen seurata, miten liikkeet kokeissa toteutetaan/arvostellaan ja miten huiput ne koirillensa kouluttavat.
En ole kovin iso mustavalkokuvien ystävä, mutta tämän Vilistä reilu viikko sitten otetun kuvan värejä en saanut korjattua mieleisikseni. Siitä nämä mustavalkokuvat ja tällainen nostalgiapostaus. Palataan treeneihin taas tarkemmin ensi kerralla!
Vieläkin ihan pähkinöinä sunnuntain koulutuksesta! Ollaan ehditty jo muutama päivä testailla Oilin vinkkejä kotona ja kentillä. Helppohan siinä on tehdä, kun guru sanoo että tee näin ja noin, mutta vasta omissa treeneissä kokeilu alkaa kunnolla. Pitää ihan itse muistaa, miten korjaan ja mikä vaikeinta, ihan itse pitää omista kriteereistään kiinni.
Tunnarin pidon Oili uskoi korjaantuvan aika äkkiä, kunhan vain pidän uudesta kriteeristä kiinni. Koska sääntöjen mukaan koira saa korjata otetta kerran, olen antanut
Kiiran rouskaista kapulaa ja torunut vasta kun rouskutus jatkuu. (Tai aina en silloinkaan, hups.) Kiira ei kuitenkaan tällaista sääntöä tunne. Eikä se pure kapulaa otetta korjatakseen vaan vain omaksi ilokseen. Jatkossa kriteeri kuuluukin näin: valittu ote on pidettävä. Jos nostaa huonosti, vaikka kapulan päästä, nostakoot. Otetta ei saa korjata. Oililla kuvattu video näytti aika toivottomalta, reagoin niin piinallisen hitaasti aina kun Kiira puraisi kapulaa... Mutta kotona olen tsempannut ja Kiira on vastannut treeniin tosi hyvin. Eilen tehtiin jo ensimmäistä kertaa oman piilotusta, missä Kiira aluksi innostui (juoksen ja läimin kapulaa maton alta esille, jeeee) ja sitä myöten myös yritti pureskella, mutta heti uudella yrityksellä muisti nostaa kiltisti. Illalla tehtiin vielä kenkätunnaria, missä kapulasta näkyi vain pää, ja sekin sujui yhden mokan jälkeen toosi hyvin. Lupasin Oilille pistää itse tunnarin tauolle siksi aikaa, kun väännetään pitoa, mutta eipä siitä taida pitkää taukoa tulla. Varmaan parin päivän sisään voi jo ottaa väärät mukaan. Tämä siis kotona, kentälle ajattelin siirtyä vasta sitten, kun on kotona tosi varma nostoissa.
Kotona ollaan tehty myös kaukoja. Oili kehui Kiiran kaukoja vähän liiankin kanssa, ei ne nyt niin kummoiset ole. :) Mutta Kiiralla on hyvin ajatus takajalalla. Ei kuulemma tarvitse murehtia, jos se nyt liikkuu sen 2 cm taakse seiso–istu- tai seiso–maahan-vaihdoissa (mutta ei yhtään enempää!). Koirat usein tarvitsee vähän tukea vaihdon tekemiseen, ja jos jaksan, myöhemmin voin viilata vielä paremmaksi. Jos Oili jaksaisi tehdä tälle jotain nyt (sanamuoto oli just tämä), niin opettaisi seisomisen tiiviimmäksi. Niin, että istu–seiso saa ottaa vain yhden askeleen per tassu. Laitoin kotona sateenvarjon Kiiran eteen. Kiirahan ei oikein mitään esteitä kunnioita, mutta oikeita palkkaamalla tämä toivottavasti vahvistuu. Oili on opettanut Zipunsa nousemaan ylös ja siirtämään etutassuja taaksepäin, tämä voisi sopia Kiiran maahan–seiso-vaihtoon. Joskus tekeekin niin, jospa sitä saisi vahvistettua.
Niin, ja sekä Kiiralle että Metelle projektiksi myös perusasennosta ylös nouseminen peruutusta ajatellen. Tätä ei vielä ole tehty kuin muutamia kertoja. Metelle pitää tehdä myös namin kanssa peruutusta, jolla Torreksen peruutus saatiin suoristumaan.
Kentällä luoksetuloa. Kiiralla on hyvä asenne ja vauhti, ja pysähtymisasento on oikealla tavalla vahva ja etupainoinen. Kun se pysähtyy, se oikeasti pysähtyy, eikä enää hiivi eteenpäin. Mutta Kiiralla kestää tooosi pitkään, ennen kuin se reagoi mun käskyyn, siinä ongelma. Oili esitteli tosi kivan pomputetaan palloa koiran takana -systeemin, jolla opetetaan reagoimaan käskyyn heti. Mutta blah, Kiira sai slaagin, kun pallo paukahti sen selän takana. Ei siis yhtään tajunnut, että se oli palkka. Kokeiltiin sitten yksi ilta vinkupallolla, ja sen Kiira kyllä tajusi, mutta toistoilla ei silti tuntunut tapahtuvan mitään edistystä. No, namipalkalla samantyylistä. Nyt alkoi jo jollain kolmannella toistolla stopatessa kääntyä palkan suuntaan. Eilisissä treeneissä juoksutettiin Kiiraa eestaas, jolloin reagoi jo aika kivasti (kai? kauhean vaikea pitää kriteeristä kiinni!). Oli ehkä vähän aivottomampi kun sai juosta, jättömäisesti tehtynä ehtii ehkä sulatella vähän enemmän.
Kokeenomaista tehtiin hmm, oliko maanantaina. Suunnitelmana oli, että jos/kun Kiira mokaa ensimmäisen liikkeen (kuten sillä on nyt ollut tapana), korjataan se, mutta sitten jatketaan liike loppuun (ei aloiteta virheen korjaamisen jälkeen liikettä uudestaan alusta, kuten yleensä tehdään). Ei suoda Kiiralle sitä iloa, että se pääsee jaloilleen, vaan jos se mokaa esim. jäävän liikkeen, korjataan asento ja jatketaan. Kerrotaan, että tämä nyt vain tehdään, yritit sinä mitä tahansa. Kiira oli vähän levoton maanantain kokeenomaisessa, mutta teki ekan liikkeen kyllä kiltisti. Pitää muistaa tuo vinkki kuitenkin jatkossa. Ja pitää kriteereistä kiinni. Ja palkata muustakin kuin liikkeiden aluista, Kiira varmaan tykkäisi yllärivapautuksesta esim. ruudusta palkalle. Ja pitää myös kokeenomaisessa muistaa rikkoa kaavoja kesken liikkeiden, ettei Kiira rutinoidu.
Olisi paljon enemmänkin ajatuksia, mutta tässä päällimmäiset. Oli niin hyvä koulutus, sanoinko jo? :)))
Kauan odotettu päivä, reissattiin T&T:n kanssa Lahteen Oilin oppiin. Hyräilin eilen koko päivän "Huomenna mennään Oilille Lahteen" (Korkeasaari-sävelmää mukaillen), ja tänään aamullakin heräsin heti kuuden pintaan täynnä tarmoa. Ehdin jopa käydä metsälenkillä väsyttämässä kotiin jäävän mettekoiran.
No niin Kiira, nyt keskityt.
Paljon oli etukäteen toivelistalla – asennepuolta, luoksetulon stoppeja, tunnaria, kaukoja – ja niistä sitten arvoin kaksi itseäni eniten häiritsevää eli stopit ja tunnarin. Ehdittiin kuitenkin käydä kaikki neljä läpi, osa enemmän puheen tasolla mutta kaikki myös vähän käytännössä. Tämä kaikki meidän kahdessa setissä, yhteensä 45 min (ei mennyt edes pahasti yliajalle!). Niin kivaa! Kiitos Oilille kaikista viisaista sanoista, Tuulialle taustatuesta ja kameramiehelle kaiken ikuistamisesta! :) Katsoin juuri videot läpi ja kirjoitin pari sivua muistiinpanoja treenipäiväkirjaan. Pitää vielä pyytää Tuulian leffa lainaan, koska sen juoneen kuului ainakin tosi hyviä ajatuksia merkittömästä merkistä ja peruuttamisesta.
Päällimmäisenä jäi mieleen, että Kiira oli Oilin mielestä paljon paremman näköinen kuin viimeksi. Ihana kuulla. Itsellänikin oli paljon luottavaisempi olo sen kanssa. Paljon on vielä hommaa, mutta Kiira kyllä osaa jo niin paljon, että vääntöjen käyminen kannattaa ehdottomasti. Kirjoitan myöhemmin ehkä tarkemmin, mitä tehtiin & miten (että saan siteerata lisää Oilin sanoja :)), mutta nyt on kiire tekemään ylivaikeita tunnarin pitotreenejä.
Kylläpäs on motivaatio taas huipussansa treenata kaikki kotiläksyt ennen seuraavaa kertaa! Ja kaikki kuulostaa taas niin mustavalkoiselta ja niin selkeältä.
Mette on luvatusti saanut huilia edellisen kokeensa jälkeen. Se on ollut vain kerran tai kaksi viikkoon kentällä tekemässä pieniä kokonaisuustreenejä. Kotona se on kyllä ahkerasti saanut opetella peruuttamista ja merkin kiertämistä.
Kiira puolestaan on treenannut ahkerasti. Ei kahden koiran treenaaminen vie ajallisesti kovin paljoa enempää, mutta treenien suunnittelussa ja purkamisessa tuntuu pakostikin jompikumpi jäävän vähemmälle huomiolle. Tavallaan on siis ollut tosi kiva keskittyä kunnolla pelkästään Kiiraan.
Oikeastaan ajatus, jota olen Kiiraan liittyen viime aikoina pyöritellyt, lähti liikkeelle jonkun tutuntutun blogista. En edes muista mikä se teksti oli ja mihin se varsinaisesti liittyi, mutta jossain sivulauseessa luki, että ennen sen koiran kanssa treenaaminen oli ikävää (ja nykyään tosi kivaa). Niinhän se menee, että if you love what you do, you will be succesful. Olisi kauhean rankkaa sanoa, etten tykkää Kiirasta, mutta no, olen välillä antanut itseni miettiä, että entä jos se ei vain ole minun tyyppiseni koira, tai entä jos en ikinä saa siihen luotua niin syvällistä suhdetta kuin Metteen. Tietysti tykkään Kiirasta, en vaihtaisi sitä mihinkään, mutta ehkä mun pitäisi rakastaa sitä pikkuisen enemmän, että meidän treenaaminen olisi kivempaa ja sitä kautta tehokkaampaa. Ei siis sallia Kiiralta mitään ylimääräisiä sääntöjen noudattamatta jättämisiä, mutta kuitenkin olla pienesti ylpeä siitä, millainen hyvin leikkivä, ahne ja nopeasti oppiva koira se on. Kaikista tuntemistani vesispanieleista ottaisin treenikaverikseni juuri Kiiran.
Mietin siis: miten saisin itseni tykkäämään Kiiran kanssa treenaamisesta enemmän? (Gradutakuu-kirjassa oli tehtävä, jossa piti keksiä mahdollisimman monta vaihtoehtoista tapaa, jos ongelma on esimerkiksi "en jaksa istua tietokoneen ääressä kirjoittamassa gradua". Ratkaisuvaihtoehtoja: 1. Kirjoita käsin. 2. Palkkaa joku muu kirjoittamaan. 3. Plagioi. Mietin aika pitkän listan tällaisia Kiiraan liittyen, mutta tässä karsittu versio:)
1. Mette treenitauolle. Done.
2. Sitä rakkautta etsimään. Tyhjiltä kentiltä löytyy aika hyvin ilta-aikaan. Ilman ihmisiä, ilman treenikavereita, ilman Metteä. Vain minä ja Kiira. Ja joskus pari rusakkoa. Ollaan tehty yksittäisiä ruutuun juoksuja kentän toisesta päästä, luoksetulon stoppeja nameja heittelemällä (ei mitään ideaa näihin vieläkään...), tunnaria piiiitkältä matkalta. Silloin kun fiilis on ollut hyvä (puhun siis omasta fiiliksestäni), ollaan palattu teknisempiin treeniaiheisiin. Silloin kun ahdistaa, annetaan Kiiran juosta ja katsotaan että Kiira osaa ja Kiiralla on kivaa ja kas, mullakin on ihan kivaa. Kiira on itse asiassa ollut tosi kiltisti, ja itselläni on ollut parhaimmillaan tosi hyvä fiilis. Pystyäpä aina olemaan zen-mielentilassa, päättäväinen mutta huoleton.
Vantaalla on tällainen kiva nurmikenttä koirapuiston vieressä. Kiira se siellä pötköttelee treenin jälkeen.
3. Ollaan leikitty. Paljon. Ihan vaan koska se on kivaa. Olen yrittänyt vahvistaa sellaista kuviota, että leikki jatkuu mua vasten hyppimällä. Vaikkei tässä nyt mitään sanallisia kehuja kummempia vahvisteita ole käytetty, niin olen saanut vahvistettua lelun palautusta ja vetoleikin ihanuutta. Kiirahan on vähän sellainen, no, lelunsyöjä, luonnostaan. Treenin lopuksi olen vielä heittänyt lelua niin pitkään, että Kiira alkaa näyttää jotain väsymisen merkkejä. Ihan vaan koska lelun heittäminen on kivaa. Ettei nyt ihan liian kivaksi ja helpoksi menisi, niin leikin seassa olen treenannut "tule"- ja "istu"-käskyjä, joissa Kiira on aina ollut aika hyvä, mutta nyt niihin pitää reagoida sillä samalla sekunnilla. Heti, kun sanon "tule", pitää spanielin olla jo nokka kohti mua, tai muuten haen pannasta. Ja näitäpä onkin ollut kiva treenata myös niiden rusakoiden kustannuksella. :)
(Tässä on yksi kokeenomainen pari viikkoa sitten. Kiira on tällä hetkellä hirveästi kiinni palkkapurkissa, varsinkin ensimmäisessä liikkeessä, mistä en tykkää yhtään. Tässä yritti vielä myöhemminkin olla että minä lähden tästä kipolle kun sanoin "ruutuun".)
4. Ollaan myös lenkkeilty ilman Metteä. Laatuaikaa. On ollut ihanaa.
Kotikoivikko Vantaalla.
5. Ja, tadaa, ollaan tehty agilitya. Ei olla tehty sitä itse asiassa koko alkuvuonna, koska no, Kiira kiihtyy ja vinkuu ja juoksee esteiden ohi ja mua alkaa ahdistaa. (Plus miksi tehdä muuta, kun voit treenata tokoa.) Mutta nyt tästäkin on tehty sellaista kahdenkeskistä aikaa. Vain minä ja Kiira. Tarkoituksena vain puuhastella sen kanssa ja hokea itselleni, että vitsit se on kiva koira. Tauko ja/tai oma asenteeni on tehnyt hyvää, koska Kiira on tullut tosi hyvin ohjauksen mukana. Ojangossa käydessä sain sen jopa kääntymään putkesta takaisin, kun lähdin eri suuntaan. Wow. Mun mielikuva Kiira-agilitystä on tähän asti ollut sellainen, että mitä tahansa teenkin, koira on joka tapauksessa juoksemassa ensimmäistä silmiin sattuvaa putkea kolmatta kertaa läpi. Mutta näissä hmm, kolmessa treenissä, Kiira on ollut tosi kiltti. Okei, vähän ulissut parilla ekalla toistolla, mutta ei ole esimerkiksi varastanut lähdöstä kertaakaan. Houkuttaisi hakea agilityn ryhmäpaikkaa, mutta se nyt ehkä odottaa vielä hetkeä, kun meillä on oma auto (toivottavasti pian, jee!).
Ojangossa oli kauhean kuuma. Ei haitannut Kiiraa, mutta treenien jälkeen se nukahti A:n alle.
Oltiin vajaa viikko Vantaalla, missä lenkki- ja treenimaastot ovat kyllä huiput. Sain flunssan näin kesäloman kruunuksi (kuka sairastaa flunssaa heinäkuussa?), mutta muuten oli mukavaa. Vaikken ole kesäihmisiä, niin jotenkin hellejaksokin tuli tosi hyvään saumaan. Kesäiltojen lenkit ja niiden jälkeiset treenit takapihan nurmikolla, elämän pieniä iloja parhaimmillaan.
Olivat Vantaalla hommanneet koirapuistoon agilityesteitä. Tanskandoggikoon rengas, superliukas mini-A ja viisi rautatolppaa, jotka kai markkeerasivat pujottelukeppejä. Mut hei ajatus oli hyvä.
Ajattelin ehtiväni loman aikana kirjoitella blogiin pitkät pätkät, mutta kuinkas kävikään: eka viikko meni juoksevia asioita hoitaen ja toinen reissaten. Nyt olen ehtinyt olla taas töissäkin toista viikkoa. Onneksi loman kakkososa koittaa ihan kohtapuoliin.
Kiira kävi tassunsa kanssa kontrollikäynnillä. Anturoiden välinen iho (ns. räpyläosa) oli ja on edelleen paksumpi oikeassa jalassa kuin vasemmassa, mutta kaipa se siitä palautuu. Myös imusolmuke on yhä vähän suurentunut. Kiira kuitenkin kulkee ihan normaalisti, joten pitkätukankin elämä on taas ollut täyttä laiffia. Kiiran treeneistä voisi kirjoittaa piiiiitkät pätkät, koska tuntuu että siihen on löytynyt Sitä Jotakin Oikeanlaista Ajatusta, mutta tässä nyt ensin mettekoira-asiaa.
Kiira on harjoitellut mm. "käy siihen" -makoilua taukojensa aikana. Mälsä juttu, mutta ihan oma valinta.
Olin ilmoittanut Meten vielä yhteen EVL-kokeeseen, torstaille 11.5. Koe oli L-SSK:n järjestämä, joten ei tarvinnut pelätä, mahdutaanko mukaan. Kesäkuu on myös ollut kivan viileä, joten olin toiveikas sään suhteen. Mieli tekisi mennä vielä kisaamaan vanhoilla säännöillä, mutta Mette sietää niin huonosti lämpöä, että pitää vielä mietiskellä tilannetta. Nytkin tuntui, että se oli vähän nuutunut, vaikka EVL:n alkaessa klo 21 (piti alkaa 20:15...) aurinko jo laski ja itselläni oli pari kerrosta takkia päällä.
Päivä oli ollut lämmin, mutten viitsinyt väsyttää Metteä käyttämällä sitä uimassa. Lupasin siis, että jos se on kiltisti paikallaolot, niin vien sen iltauinnille joelle. :) Menikin sitten kuutamouinniksi, kun koe oli niin paljon myöhässä. (Ykköstuloksesta olisi päässyt hiekkakuopille, voi mettekoira mitä menetit!)
Tässä keskittynyt ilme.
Viime kokeen jälkeen ollaan ei helpotettu, ei autettu eikä lahjottu paikkallaoloja. Mulla oli visio, että haluan pään pyörimiset pois ja koiralle keskittyneen ilmeen. Aikaisemmin Meten paikallaoleminen on ollut sellaista, no, oleskelua. Metelle on ihan luontevaa möllöttää paikallaan ja mietiskellä syntyjä syviä. Paikallaolon kesto sinänsä ei olekaan ikinä ollut ongelma. Mutta kun Mette ei aktiivisesti tee jotain, niin yksikin ikävä häiriö tai mieleen puskeva ajatus (palaakohan tuo ihminen enää ikinä minun luokseni) saa sen kiemurtelemaan, vaihtamaan asentoa, heiluttamaan häntää, ulisemaan ja/tai nousemaan ylös. Ja nämä ikävät ajatukset ovat sille syystä tai toisesta tulleet piilopaikallaolojen myötä. Inhottavaa on ollut juuri se, että yleensä se kyllä istuu/makaa, mutta edellä mainituista aktiviteeteista on nähnyt, ettei sen mielentila ole sellainen kuin haluaisin... mutta en ole siihen osannut oikein puuttuakaan.
Jotain piti kuitenkin keksiä. Nyt. Koska häiriötreeni on toinen nimeni (ja hauskin tapa treenata about mitä tahansa), ajattelin lähestyä ongelmaa sen kautta ja tehdä mettekoiralle selväksi, että paikalla oleminen on aivan kä-sit-tä-mät-tö-män vaikea homma. Pitää keskittyä.
Ensin kokeiltiin kyllä sellaista, että kiellän Metteä, jos sen pää pyörii jätössä, mutta no, siitä oli aika vaikea ehtiä sanomaan. Seuraava idea oli alkaa vetää Metteä pannasta/hihnasta mukaan jätöissä ja hurraa, tämähän tuntui tepsivän! Alkuun mettekoira lähti kevyesti kuin höyhen heti kun hihna kiristyi, mutta nopeasti se tajusi alkaa työntää tassuilla vastaan. Sitten aloin mennä piiloon, josta palasin vain vetääkseni taas pannasta. Kuten sanottu, en ole pystynyt puuttumaan kiemurteluun/hännänheilutteluun, mutta nytpä pystyin: palasin koiran luokse, vedin pannasta ja sanoin oijoi, kun spanieli lähti liikkeelle. Muutaman kerran sain sen narautettua, mutta sitten se oppi, että kannattaa olla varuillaan. Minun paluuni ei olekaan lupa huoahtaa helpotuksesta, vaan silloin pitää keskittyä oikein tosi, tosi paljon. Ja kun keskittyy, saa aivan superpaljon palkkaa.
(Kiiralla on "painavat" asennot, mutta se onkin tehnyt tosi paljon häiriötreeniä. Koska on ollut pakko, koska Kiiralle paikalla oleskeleminen ei ole luontevaa. Metellä on tosi "kevyet" asennot kaikessa muussakin, joten nyt otetaan samaan syssyyn treenilistalle asennoissa pysymistä myös ruudussa, zetassa jne.)
Ja tässä väärällä tavalla keskittynyt.
Takaisin kokeeseen. Istumisessa Mette oli ollut kuin patsas. Kunnes viisi sekuntia ennen ajan loppumista oli alkanut rapsuttaa. Rapsuttaa. Viisi sekuntia. Eipä ole tällaistakaan ikinä käynyt. Makuussa oli ollut rauhattomampi, mutta makasi täyden ajan. Olin tyytyväinen näihin, koska ei olla päästy vielä kauheasti tekemään vieraiden koirien seassa tätä pannasta vetämistä. Kaikessa muussa häiriössä kylläkin.
Yksilökehissä Mette oli vähän omituinen. Ei ihan aivoton muttei vaisukaan. Vähän poissaoleva ehkä. Sen ajatus oli tosi paljon palkkapurkissa ja se riemastui liikkeiden jälkeen kehuista ihan valtavasti. Mutta se, mitä kehujen jälkeen tapahtui, ei ollut sellaista aktiivista perusasennon tarjoamista kuin Metellä parhaimmillaan on. Tuntui, että jouduin jokaisessa liikkeen aloituspaikassa korjaamaan/suoristamaan perusasentoa ja se jos mikä kertoo, että koira ei ollut ihan täysillä keskittynyt hommaansa. Liikkeiden aluissa tulikin myös pari vanhaa tyyppivirhettä, eli tuplakäskyjä. Ennen jälkimmäistä yksilökehää teki ihanvähän mieli surkutella ja paapoa mettekoiraa (jos sillä oli vaikka kuuma tai sitä ahdisti paikka/liikkuri/tuomari/tähtien asento), mutta tehtiin häiriöseuruuta ja kas, tämä kehä menikin paremmin. Hyppynouto oli paras ikinä, ja tunnarissa ei löysännyt otetta lopun perusasennossa!
Loppujen lopuksi jäi siis ihan hyvä mieli. :) Mitä opimme yksilökehistä: kokonaisuuksien tekemistä on jatkettava, jatkettava ja jatkettava. On edelleen pidettävä aloitusperusentojen arvo korkealla vapauttamalla niistä loppupalkalle. Kokonaisuus oli tosi kivalla mallilla kahdessa edellisessä kokeessa, mutta myöntää täytyy, että viime aikoina on keskitytty paljon enemmän tekniikan hiomiseen... Nyt taas asiat tärkeysjärjestykseen. Hyvää infoa oli myös se, että yksilökehät kahtia jaettuna eivät olleet ongelma. Annoin ensimmäisestä osasta pienen palan Ceasaria, jälkimmäisestä sitten jäljelle jääneen vajaan purkillisen.
Tuomari sai raavittua meille kasaan kolmostuloksen. Taas nollat "helpoista" liikkeistä (istuminen ja zeta), joista olisi pienellä vaivalla saanut kiltiltä tuomarilta ysin tai kympin... ja sitten oltaisiinkin oltu kiinni ykkösessä. Mutta ei auta haaveilla justjajust-ykkösestä, koska niin kauan kuin asenteesta uupuu, niin joku liike kosahtaa satavarmasti. Tavoitellaan siis edelleen ennen kaikkea sellaisia liikkeiden välejä, joissa koira on aktiivinen ja innokas, eikä sitä tarvitse kalastella yhtään. Silloin ne liikkeiksi kutsutut pienet temputkin siellä välissä kyllä sujuvat.
Hassua, kun Kiira näyttää ryhtinsä ja karvansa takia aina Metteä isommalta istumakuvissa. Oikeastihan Kiira on Metteen verrattuna ihan kääpiökokoa.
Kiirettä pitää, mutta sain kuin sainkin gradun valmiiksi. Kohta alkaa kesäloma myös töiden puolesta. Kaikenlaista koira-aiheista on ollut kalenterissa normaaliin tahtiin, ja välillä yöunet ovat olleet vähissä. Kivoja aikoja, vaikka vähän on joutunut priorisoimaan. :) Tässä toukokuun alkupuoli pikakelauksella, kännykkäkuvilla kuvitettuna:
Heti Espoon kokeen jälkeisenä päivänä kävin tekemässä jälkiä Lounais-Suomen Spanielikerhon kokeeseen, jonne Mette sai varasijalta paikan. Koe sitten maanantaina eli 4.5. Oli tosi kiva tunnelma ja mukavaa porukkaa. Mulla alkaa olla ikävä yhdistystoimintaa, mietinkin että jos alkaisi harrastaa mejä-kokeissa käymistä ilman koiraa... ja toki koirankin kanssa silloin, kun onnistuu saamaan paikan.
Mette mejä-kokeessa.
Mette oli ihan über-iloinen, kun odoteltiin jäljelle pääsemistä. Annoin sen käydä vapaasti haistelemassa oppaan ja tuomarin, jotta ei ainakaan heitä ihmettelisi. Eikä ihmetellytkään. Lähti tosi hyvin ja suoraviivaisesti eteenpäin, mutta ekan suoran loppupuolella tuli aukea täynnä peuranpapanoita, siinä matka pysähtyi hetkeksi. Olisi varmaan pitänyt heti sanoa "jälki", koska Mette kuitenkin jatkoi matkaa heti kun uskalsin sitä käskeä. Sitten taas ihan hyvää menoa kulmalle, mutta kulmasta matka jatkui suoraan. Blah, eka hukka. Toista suoraa vähän matkaa hyvin, mutta sitten lähti päättäväisesti kaksi kertaa jäljen sivuun ja niistä hukat. Ryhti nousi ja nenä kävi siihen malliin, että näin heti, että nyt ei enää mennä verijäljen perässä. Opas sanoi nähneensä peuran meidän edellä, joten taisi olla erityisen tuore haju, joka spanielin nokkaa vei. Loppupätkä harjoitusmielessä meni ihan hyvin. Harmitti pienesti mutta no, mettekoiralla oli kivaa ja mullakin oli kivaa, joten kaipa sen rahan olisi huonomminkin voinut käyttää. :) Mejä on kyllä niin kiva laji! Tuomari Mikko Ahti kertoi kaikkia kivoja treenivinkkejä (aika paljon sellaista, miten olenkin tehnyt) ja sanoi Metteä kivaksi koiraksi.
Mette itseensä tyytyväisenä.
Sitten Mette treenasi taas tokoa, koska olin ajatellut ilmoittaa sen helatorstaiksi kokeeseen Lohjalle. Saatiin paikka ja mentiin sitten samantien EVL:ään. Kauheasti ei reilussa viikossa ehtinyt tehdä, mutta ne muutamat treenit meni ihan ok. Pientä aivottomuutta oli nähtävissä. Jännä huomata, että aiemmin Mette muuttui passiiviseksi vaikeissa tilanteissa, mutta nyt tuntuu, että se toteaa vain että okei en osaa – ja juoksee aivottomana jonnekin. Lähdin siis kokeeseen ihan hyvillä mielin, koska luotto kokeenomaiseen kokonaisuuteen (tai siis siihen, että koira ei murene pieniksi passiivisiksi muruiksi) alkaa olla korkealla. Jopa niin korkealla, että uskoin hyvän mielen kestävän, vaikka joku liike menisikin pieleen. Pitkällä ollaan!
Vanha paikkisongelma tuli esiin jo edeltävällä viikolla. Tehtiin jopa kisapaikan parkkiksella noin neljä tai viisi istumisen jättöä, joista yhdellä nousi ja muilla oli aivan tyyni. Paikkiksissa sitten olikin aivan onneton. Ihan kamalaa seistä piilossa ja kuunnella kun koira ulvoo. :( Harmitti aivan käsittämättömän paljon, koska en näe logiikkaa mettekoiran toiminnassa. Nyt on onneksi aikaa pureutua tähän ihan kunnolla, kun seuraava koe ei ole nurkan takana.
Kaikki yksilöliikkeet tehtiin kerralla, oltiin ihan viimeinen koirakko (EVL:ssä oli kymmenkunta koiraa). Hyvää oli: tunnari hyvä, merkit hyvät, ruutuun superhyvin syvälle, seuruun normaalikäynti tuntui tosi kivalta, liikkeiden alut hyvät. Treenattavaa: ruudussa aktiivisena makoilu, zeta kokonaisuudessaan, luoksetulon stop, häiriöt kaukoissa. Joku tiputti ilmeisesti kassalippaan juuri kun käskin koiraa sivulta maahan, ja eihän se mennyt kuin triplakäskyllä > nolla. Meten moka, mutta silti ärsytti. Sain itseni kuitenkin äkkiä yli tästä kommelluksesta ja pääsin taas hyvään fiilikseen. Avoimet ovet, avoimet ovet. :) Pysyin hyvällä ja keskittyneellä tuulella, ja niin pysyi Mettekin. Vahvistui se fiilis, että Mette kyllä osaa nuo temput, pitää vain saada sille lisää rutiinia niihin.
Mette menestyksestään häikäistyneenä.
Jotta Kiirakin pääsisi uutisotsikoihin ja Facebook-päivityksiin, se alkoi pari päivää ennen Meten koetta iltalenkillä ontua. Itse asiassa jo maanantaina kiinnitin huomiota, kun käveltiin metsästä mäkeä alas kävelytielle, ja Kiira ykskaks potkaisi takajaloillaan hassusti ilmaan. Tiistai-iltana ontui. Anturasta oli pieni pala ihoa repeytynyt irti, mutta verta ei näkynyt. Levitin siis Vetramiliä ja ajattelin seurata tilannetta. Keskiviikkoiltana anturoiden välinen alue oli turvonnut ja eritti nestettä. Torstai oli pyhäpäivä ja perjantaina olin töissä, mutta lauantaina vihdoin päästiin lääkäriin, jossa anturoiden välistä ajettiin karvat ja turvonnut alue putsattiin. Mitään tikkua tms. siellä ei tuntunut olevan, mutta voi olla, että se oli jo tullut itsekseen pois. Hoito-ohjeeksi antibiootit pariksi viikoksi ja päivittäin vaihdettava tassuside noin viikoksi. Koska tulehdus oli aika ärhäkän näköinen (jalan imusolmukekin oli turvonnut), käydään vielä kontrollikäynnillä ensi viikolla. Tassu on jo tosi paljon siistimmän näköinen, eikä Kiira ole yrittänytkään repiä sidettä.
Kiira eläinlääkärissä.
Kiira aloitti samaan hässäkkään juoksunsa, joten tuleepa pidettyä sekin "sairasloma" tässä samalla. Ollaan tehty kotona jotain pientä naksuttimen kanssa, ja Kiira on ollut tavallistakin innokkaampi. Taidan olla sille aika monta lenkkiä velkaa, jahka tassu tuosta toipuu. Nyt koira kyllä jo kulkee neljällä jalalla, mutta siteen (ja sitä varjelevan muovipussin) takia ei tietysti voi antaa ihan normaaliin tyyliin rymytä.
Tarkoituksena olisi tietysti mennä erikoisvoittajaan mahdollisimman pian: ennen kesän helteitä ja ennen syksyn sääntömuutoksia. Ollaan tehty paljon kokeenomaista treeniä, jonka seassa olisi voinut tehdä myös EVL:n liikkeitä (koska pointtina oli vain kokeenomaisuus), mutta eipä tullut tehtyä. Joku psykologinen juttu varmaan.
Menee varmaan keskiviikkoon, ennen kuin mettekoira ehtii treenikentälle. En millään malttaisi odottaa! Ihanaa saada vähän vaihtelua treenattaviin asioihin. Tässä ajatuksia siitä, mikä on uutta tai unohduksissa, ja mitä pitäisi muuten vaan lauantaisen perusteella treenata.
Paikalla istuminen 2 min: Ei olla tehty hetkeen.
Pitäisi tehdä enemmän = varmuutta. On kyllä istunut yleensä hyvin.
Vieraiden koirien kanssa rivissä.
Paikalla makaaminen häirittynä 4 min:
Vuorotellen käskytys: pitää palkata kun on reipas eikä epäröi.
Seuraaminen:
Juoksukäännökset ja juoksu muutenkin.
Hidas on nyt ollut aika huonoa, piiiitkiä pätkiä sitä ja tarkkana katsekontaktikriteerin kanssa.
Seuraaminen pidetään muutenkin arvossaan esim. superpalkoilla. Pilkotut broilerin kaulat ovat aika kivoja!
Zeta: Varmuus puuttuu, ei olla kokonaista zetaa kuitenkaan kovin montaa kymmentä kertaa tehty.
Liikkeelle lähtemisissä on vielä välillä pientä tahmeutta. Pitää palkata niissäkin, kun on itsevarma ja tekee.
Luoksetulo:
Stoppia kaukana ja se kriteeri...
Luoksetulokutsuihin voisi ottaa jotain häiriöjuttua. Häiriötreeni on niin kivaa!
Ruutu: Ei olla tehty nyt pitkään aikaan merkin kautta, vaikka sitä on kyllä ensimmäisen kerran tehty jo aikoja sitten. En ole ihan varma, minne paikka asettuu.
...mutta jatketaan varmaan ruudun takana olevaa kippoa aina välillä.
Ohjattu: On suht varma ja kiva liike.
Kapuloiden lähelle tavaraa tai esim. katsojia.
Pitää ostaa isot kapulat!!! Edelleen treenaan noilla pirun keskikokoisilla. :D
Metallihyppy: Hyppää varovasti metallin kanssa, ja siitä pitää nyt päästä eroon. Sekä metalli että hyppynouto (puisella) ovat erikseen tehtyinä olleet varmoja liikkeitä.
Voisi tehdä jotain karkuun juoksemista tai superpitkää matkaa.
Pitää muistaa treenata erilaisilla (= myös painavilla) kapuloilla aina kun mahdollista.
Tunnari
Tunnarin pitoa jatketaan. Joka päivä.
Myös yhden kapulan piilottamista jatketaan. Tehtiin sitä viime viikko kotona, kun en keksinyt muutakaan pikaista parannuskeinoa levottomiin tunnareihin. Oman etsiminen olikin aluksi tosi vaikeaa, Mette loikki ympyrää eikä haistelussa ollut mitään järjestelmällisyyttä. Saa kyllä nyt tehdä tosi paljon vaikeita tunnareita.
Kaukot
Pitää itse totutella menemään 15 metrin päähän. :)
S-i edelleen huonoin vaihto, jatketaan sen korjaamista.
Yllättävän paljon tässä on yksityiskohtia, joihin tarvitaan varmuutta. Pitää olla tarkkana sen suhteen, ettei esim. kokeenomaisissa treeneissä tee liikaa liian vaikeita juttuja. Nyt kun mettekoiran itsevarmuus on saatu hilattua ylös (välillä liiankin ylös...), niin sen ei saa antaa tippua sieltä. Toisaalta kuitenkin kriteereistä pidetään kiinni, koska eivät nämä liikkeet ole Metelle vieraita. Ja koska tämä on minulle tärkeää.
Palkintojenjako. Ei tuntunut missään tuo sää. :) Ihana hetki!
Tänään käytiin kokeessa Espoossa. Tunnen Espoota tosi huonosti (siihen nähden, että olen asunut parikymmentä vuotta naapurikaupungissa...), mutta olisiko paikka ollut Niittykumpua. Kehäkakkosen ja Länsiväylän kulmassa. Kenttä oli rauhallinen: kolmelta sivulta aidattu ja yhdellä sivulla tilaa odottelulle. Vastakkaisella sivulla kulki kuitenkin niin vilkas tie, että meteliä oli aika paljon ja liikkurin käskyt kuullakseen piti olla tarkkana.
Säätiedotus lupasi lauantaille sadetta jo alkuviikosta, joten kävin torstaina tekemässä sadetreenit. Metteä ei kyllä sade haittaa pätkääkään (tein mm. ruudun ja tunnarin lätäköiden läpi, ja luoksetulon stoppeineen lätäkössä), mutta halusin vahvistaa omaa tunnettani siitä, että sateessakin voi olla yhtä kivaa kuin hyvän sään treeneissä.
Siispä pari vaihtovaatekertaa mukaan ja kohti Espoota, jonne ihana Tuulia oli luvannut lähteä kuskiksi ja seuraksi. Kiitos, kiitos, kiitos! ♥ Meidät oli arvottu ensimmäiseksi koiraksi, mutta se ei nyt haitannut niin pahasti, kun paikallaolot olivat kahdessa ryhmässä (voittajassa oli peräti 8 koiraa) eli ei ollut mikään hoppu yksilöliikkeisiin. Tietysti liikkeiden aloituspaikkoja ei tiennyt, joten piti vähän enemmän seurata liikkuria, mutta siitäkin selvittiin. Sade voimistui parin ensimmäisen koiran jälkeen, joten meidän vuorolla oli suorastaan huippuolosuhteet, vain tihkusadetta. Mieluummin kuitenkin sadetta kuin kovin kuuma sää!
Tuomarina oli Laisi, jolla ei ollakaan oltu kuin joskus muinoin avoimessa luokassa. Liikkeet yhdessä osassa mutta sekoitetussa järjestyksessä.
Ennen paikkamakuuta tehtiin vähän häiriöseuruuta. Mette oli tosi tarkka, jossain täyskäännöksessä pärski mutta häiriöiden suhteen oli hyvä. Ei tehty paljoa. Sitten Tuulia piti Metteä, kunnes kutsuin sen mukaan ja kehään.
Paikkamakuu 10. Tosi hyvin kehään! Sitten itse häsäsin koiran viereen ja pois, viereen ja pois, ja käskyn aikaan Mette ei ollutkaan skarppina. Tuplalla maahan. Oli maannut tosi tarkkana, vaikka naapuri ulisi ja yksi koira lähti alkupuolella piiloon ohjaajansa luokse.
Kehästä pois, hyvin kontaktissa, lihapullaa, autoon hetkeksi. Liikkuri tuli vielä ystävällisesti ilmoittamaan, että menee hetki, hän vaihtaa kurahousut. :) Joten rauhassa virittely purkille. En jotenkin uskaltanut kauheasti elämöidä, kun eka liike oli tunnari yms. Ihan hyvin kuitenkin kehään.
Tunnari 8. Oli hyvin mukana kapuloiden viennin, mutta käännöksen jälkeen unohti katsekontaktin > tuplakäsky. Lähti tuplalla kauhealla vauhdilla, mutta ei kuitenkaan ihan aivottomana. Osui melkein heti omalle ja toi sen. Lopun ote löysä ja pyöritteli jonkun verran.
Istuminen 10. Tuntui kivalta seuruussa.
Ruutu 9,5. Meni hienosti syvälle ruutuun, ja sanoin "tök" vasta kun oli varmasti siellä. Seuruu vaikeammalta puolelta, tullessaan oli pikkaisen hälläväliä-asenteella mutta sitten vähän skarppasi.
Seuruu 8,5. Ajattelin vain marssia ja luottaa siihen, että jos Mette lähtisikin huonosti, niin se kyllä skarppaa parin askeleen jälkeen. No, sehän lähti hyvin ja seurasi koko kaavion tosi tunnollisesti. Yksissä sivuaskeleissa uinahti hetkeksi, mutta muuten teki kaikki pysähdykset ja askelsiirtymät (joita oli monessa kohdassa) siististi. En ihan saanut leukaani kammettua ylös, mutta katsoin kuitenkin eteenpäin enkä koiraa. Olipa siistiä kävellä ja tietää, että se tulee siinä. Se ihan itse päätti, että minä tässä seuraan.
Liikkuri oli unohtanut kapulat, ja lähti hakemaan niitä. Pluspiste mulle, kun tajusin käskeä koiran istumaan ja odotin vaan rauhallisesti.
Hyppynouto 10. Ehdin jo pelästyä, että kiertää esteen paluussa, näytti jotenkin siltä. Mutta sen verran on vinoja heittoja tehty, että Mette kyllä hakee sen hypyn. Niin nytkin. Ote oli löysä, kun tuollaisia paksuja kapuloita ei edelleenkään olla treenattu...
Luoksetulo 8. Stoppi aika kehno, maahan hyvin. Liikkuri korjasi kenkäänsä tms., ja Mette vilkaisi sinne, joten tuplakäsky sivulletuloon. Tästä olisi pitänyt ottaa vähän enemmän miinusta, mutta Laisi sanoi että oli muuten niin siisti luoksetulo. :)
Kaukot 8. M-i tuli kunnolla eteenpäin, muuten teki perushyvät mettekoiran kaukot. Ei tainnut muissa liikkua oikein ollenkaan, kun viimeinen seiso-maahankin oli niin siisti.
Metalli 8. Heitti kapulaa nostossa, muuten ok. Olipa hieno tunne seistä siinä, kun Mette laukkasi kohti ja tiesin, että saadaan ykkönen. Tuntui että maailma pysähtyi ihan pieneksi hetkeksi.
Kokonaisvaikutelma 9.
Sitten loppupalkalle, ja auton luona vielä kassista toinenkin purkki Ceasaria. Oon kantanut kahta purkkia joka kokeessa ihan siltä varalta, että tulisi tarvetta, nyt tuli! Olipas uskomaton fiilis. Käytiin vielä jäähkälenkillä, katsottiin hetki muita koiria ja istuttiin toinen hetki autossa teetä juoden. Hoin varmaan koko ajan, että "niin siistiä" ja sitähän se on! Niin monet itkut on itketty milloin minkäkin kokeen tai treenin päätteeksi. Ei siksi, etteikö Mette oppisi jotain, vaan siksi, että sen vireen ja motivaation kanssa säätäessä on välillä vain meinannut loppua usko. Aina olen kuitenkin tehnyt uuden treenisuunnitelman, palannut treenikentälle ja uskonut siihen, että mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu jamitä vaarallisempi taistelu, sitä loistavampi voitto. Mette on parhaimmillaan niin kiva ja kultainen, että sen voimalla olen kahlannut läpi vaikeammatkin hetket. Ja aion kahlata jatkossakin.
Mette oli tänään aika perusmette. ♥ Tämä ei vaatinut siltä mitään supervoimia, vaan oltaisiin voitu tehdä sama suoritus tuossa kotikentällä. Tuntui kivalta ja helpolta.
Saatiin 283 pistettä ja kunniapalkinto (varmaan sään ansiosta :)). Voitettiin myös luokka.
...ja tästä se ilo vasta alkaakin! Erittäin Vaikeat Liikkeet, täältä tullaan! Oikeasti niiiiiin siistiä, varmasti yksi mun koiraharrastukseni hienoimpia ja palkitsevimpia hetkiä. Hymyilyttää ja paljon. :)))
