Loppumietelmät

Vuosi on pyörähtänyt ympäri tavallaan tosi hitaasti, tavallaan tosi nopeasti. Tuntuu, että talvesta Vilin hoitamisineen ja keväästä gradustresseineen on ikuisuus. Kesä lomineen sujahti tulevaisuuden suunnitelmia miettiessä, syksy muuttoa suunnitellessa, toteuttaessa ja uuteen työhön sopeutuessa. Harrastettu on paljon, mistä kiitos sitkeille treenikavereille. Viimeiset puolitoista kuukautta ovat kuitenkin menneet – ikävä kyllä – puoliteholla, kun Metellä ja Kiiralla on ollut peräjälkeen tassuongelmia.

Tervetuloa kotiin, ja tervemenoa vartin hihnalenkille tassu paketissa.

Kirjoitan Kiiran tassu- ja korvaongelmista pidemmin myöhemmin. Tällä hetkellä Kirppu on lopettelemassa niin juoksuaan kuin parin viikon korvatippakuuriaankin. Kulkee sentään jo neljällä jalalla. :) Laskin, että viime toukokuun jälkeen se on ollut sairaslomalla treenaamisesta yhteensä yli kuukauden... Kertoo paljon. Toivon todella, että a) tämänhetkinen ruoka (lammasta ja tattaria) sopii sille, ja b) päästään joskus palaamaan rahvaanomaisempaan (lue: kukkaroystävällisempään) ruokalistaan. Ajattelin tässä päivänä eräänä jonottaessani kauppahallissa Reino Jokisen tiskillä, että kukapa olisi uskonut, että maailman ahneimmalle koiralle pitää hakea kotitreeninameiksi karitsan sydäntä, maksaa ja kieliä.

Nöyräksi vetää, vaan muistaapa taas arvostaa terveitä treenikavereita, jahka pääsemme monikkomuodossa treenaamaan. 

Joululomalla. Rakkaus.

Kiiran terveyshuolien lisäksi peukut pystyssä, että myös Mette (joka täytti kahdeksan) ja Vili (jonka ikä pitää melkein laskurilla tarkistaa... 17) pysyisivät hyvässä kunnossa. Meten kanssa on tarkoituksena ja toiveena edelleen treenata täysipäiväisesti – ja on nyt toki treenattukin, kun se on saanut sijaistaa Kiiraa mm. Oililla. Vilin näkö tuntuu entisestään heikenneen, varsinkin pimeällä. Korostuu tietysti nyt kun ei ole ollut edes lunta. Sitkeästi se silti lenkkeilee kolmesti päivässä. Jotkut päivät ovat jäykkiä ja jotkut vähemmän jäykkiä, mutta BoT-loimi tuntuu auttaneen hankalinta aluetta eli lannetta ja takapäätä. Pienellä haikeudella sitä usein pikkukoiraa katsoo, mutta samaan aikaan niin suurella kiitollisuudella.

Toivo(ta)mme siis tervettä ja harrastuksien osalta täysipainoista uutta vuotta 2016 meille, teille ja ihan jokaiselle!

Menkööt tämä pakollisesta tokokuvasta!

Tämä teksti ei sisällä tokoa

(jollei kuvaa lasketa.)

Mette nuoli reipas viikko sitten lauantaina tassuaan ja lähempi tarkastelu osoitti, että vasemman etutassun yksi varvas oli turvonnut melkein kolminkertaiseksi. Mitään nestettä tai verta siitä ei tullut. Betadinen ja Vetramilin voimin suoritettu ensiapu ei tuottanut tulosta vaan maanantaina koira kulki edelleen kolmijalkaisena. Turvotus oli hieman laskenut, mutta varpaan reunassa oleva patti pysynyt entisellään. Joten eikun taas nokka kohti Koirakissaklinikkaa, jossa oltiin juuri edellisviikolla käyty rokotuksilla.

Meten luonne pääsee kyllä oikeuksiinsa eläinlääkärissä. ♥ Se on niin rauhallinen ja niin ystävällinen, seisoo paikoillaan ja heiluttaa häntäänsä. Olin ihan hämmästynyt kun se alkoi potkia rauhoitusta pistettäessä, koska yleensä siitä ei tarvitse pitää kiinni kuin näön vuoksi. (Vili ja Kiira lienevät eläinlääkärien mittapuulla helposti käsiteltäviä koiria nekin, mutta itseäni aina hävettää se loputon onnellinen eestaas pyöriminen. Voi murut.)

Kiirallahan on ollut pienempää ja suurempaa anturaongelmaa tänä vuonna (tämä ei suinkaan jäänyt viimeiseksi episodiksi), joten kyllä harmitti pistää nyt vuorostaan mettekoira saikulle. Kiira oli sopivasti samaan saumaan lähdössä virallisen omistajansa riesaksi iloksi ja olin suunnitellut, että nautitaan Meten kanssa kahdenkeskisestä ajasta, pitkistä lenkeistä ja treenaamisesta. Huokaus.

No, onneksi varvas lähti paranemaan nopeasti. :) Mette ei yrittänyt nuolla sitä kertaakaan (mettekoirat eivät tarvitse kaulureita) ja alkoi varata tassulle painoa. Varpaan reunassa on vielä pieni kohouma, joten olen pitänyt liikunnan ja treenin aika kevyenä, putsannut varvasta ja muutenkin seurannut tilaa hysteerisesti huolellisesti. Mutta treeniä se on pienikin treeni.

Löydettiin haussa ollut laskeva kentän reuna. Ekat treenit saikun jälkeen ja niin oli lystiä!

Kiira tosiaan lähti parinsadan kilometrin päähän. Salla käytti sen silmätarkastuksessa, jossa siltä ei löytynyt edes viimekertaista ylimääräistä ripseä. Kirppu tulee takaisin myös trimmattuna - kiitos! Se on ollut kuulemma kiltisti, mitä nyt kiipeilee pöydälle katsomaan maisemia, ei tule ulkoa sisälle ilman pannasta hakemista, "on tosi ahne" ja "ei pelkää mitään". Kuulostaa siltä, että se on ihan oma itsensä, viileän tyytyväinen itseensä ja viileän piittaamaton muiden mielipiteistä. :) Kotona on tosi rauhallista, kun kukaan ei ole koko ajan osallistumassa. Mette toki kulkee mun perässä ja käpertyy jalkoihin heti kun pysähdyn, mutta Kiira on jotenkin sellainen... nukkuu omissa oloissaan ja sitten ykskaks pelmahtaa paikalle täynnä energiaa. Tulin, näin, osallistuin.

Viikonlopun ohjelmassa on junamatkailua, shetlantilaisterapiaa, joululahjapajaa, hyvää ruokaa & seuraa, Kiiran kotiinpaluu ja tietysti pari koiranäyttelyä plus tokon edustusjoukkueen valintakoe. Kuulostaa kivalta ja kuulostaa messariviikonlopulta! Sen verran monta muuttujaa kuitenkin mukana, että kotimatkan suhteen olen toistaiseksi lähinnä ristinyt käteni ja toivonut, että jollain konstilla olen maanantaiaamuna klo 8 taas sorvin ääressä. Ja toivottavasti toteuttanut kaiken edellä mainitun siihen mennessä. :)

(Note to self: muista ostaa uudet ohjatun noudon kapulat! Ja niitä ei sitten heitellä!)