Mette on luvatusti saanut huilia edellisen kokeensa jälkeen. Se on ollut vain kerran tai kaksi viikkoon kentällä tekemässä pieniä kokonaisuustreenejä. Kotona se on kyllä ahkerasti saanut opetella peruuttamista ja merkin kiertämistä.
Kiira puolestaan on treenannut ahkerasti. Ei kahden koiran treenaaminen vie ajallisesti kovin paljoa enempää, mutta treenien suunnittelussa ja purkamisessa tuntuu pakostikin jompikumpi jäävän vähemmälle huomiolle. Tavallaan on siis ollut tosi kiva keskittyä kunnolla pelkästään Kiiraan.
Oikeastaan ajatus, jota olen Kiiraan liittyen viime aikoina pyöritellyt, lähti liikkeelle jonkun tutuntutun blogista. En edes muista mikä se teksti oli ja mihin se varsinaisesti liittyi, mutta jossain sivulauseessa luki, että ennen sen koiran kanssa treenaaminen oli ikävää (ja nykyään tosi kivaa). Niinhän se menee, että if you love what you do, you will be succesful. Olisi kauhean rankkaa sanoa, etten tykkää Kiirasta, mutta no, olen välillä antanut itseni miettiä, että entä jos se ei vain ole minun tyyppiseni koira, tai entä jos en ikinä saa siihen luotua niin syvällistä suhdetta kuin Metteen. Tietysti tykkään Kiirasta, en vaihtaisi sitä mihinkään, mutta ehkä mun pitäisi rakastaa sitä pikkuisen enemmän, että meidän treenaaminen olisi kivempaa ja sitä kautta tehokkaampaa. Ei siis sallia Kiiralta mitään ylimääräisiä sääntöjen noudattamatta jättämisiä, mutta kuitenkin olla pienesti ylpeä siitä, millainen hyvin leikkivä, ahne ja nopeasti oppiva koira se on. Kaikista tuntemistani vesispanieleista ottaisin treenikaverikseni juuri Kiiran.
Mietin siis: miten saisin itseni tykkäämään Kiiran kanssa treenaamisesta enemmän? (Gradutakuu-kirjassa oli tehtävä, jossa piti keksiä mahdollisimman monta vaihtoehtoista tapaa, jos ongelma on esimerkiksi "en jaksa istua tietokoneen ääressä kirjoittamassa gradua". Ratkaisuvaihtoehtoja: 1. Kirjoita käsin. 2. Palkkaa joku muu kirjoittamaan. 3. Plagioi. Mietin aika pitkän listan tällaisia Kiiraan liittyen, mutta tässä karsittu versio:)
1. Mette treenitauolle. Done.
2. Sitä rakkautta etsimään. Tyhjiltä kentiltä löytyy aika hyvin ilta-aikaan. Ilman ihmisiä, ilman treenikavereita, ilman Metteä. Vain minä ja Kiira. Ja joskus pari rusakkoa. Ollaan tehty yksittäisiä ruutuun juoksuja kentän toisesta päästä, luoksetulon stoppeja nameja heittelemällä (ei mitään ideaa näihin vieläkään...), tunnaria piiiitkältä matkalta. Silloin kun fiilis on ollut hyvä (puhun siis omasta fiiliksestäni), ollaan palattu teknisempiin treeniaiheisiin. Silloin kun ahdistaa, annetaan Kiiran juosta ja katsotaan että Kiira osaa ja Kiiralla on kivaa ja kas, mullakin on ihan kivaa. Kiira on itse asiassa ollut tosi kiltisti, ja itselläni on ollut parhaimmillaan tosi hyvä fiilis. Pystyäpä aina olemaan zen-mielentilassa, päättäväinen mutta huoleton.
 |
| Vantaalla on tällainen kiva nurmikenttä koirapuiston vieressä. Kiira se siellä pötköttelee treenin jälkeen. |
3. Ollaan leikitty. Paljon. Ihan vaan koska se on kivaa. Olen yrittänyt vahvistaa sellaista kuviota, että leikki jatkuu mua vasten hyppimällä. Vaikkei tässä nyt mitään sanallisia kehuja kummempia vahvisteita ole käytetty, niin olen saanut vahvistettua lelun palautusta ja vetoleikin ihanuutta. Kiirahan on vähän sellainen, no, lelunsyöjä, luonnostaan. Treenin lopuksi olen vielä heittänyt lelua niin pitkään, että Kiira alkaa näyttää jotain väsymisen merkkejä. Ihan vaan koska lelun heittäminen on kivaa. Ettei nyt ihan liian kivaksi ja helpoksi menisi, niin leikin seassa olen treenannut "tule"- ja "istu"-käskyjä, joissa Kiira on aina ollut aika hyvä, mutta nyt niihin pitää reagoida sillä samalla sekunnilla. Heti, kun sanon "tule", pitää spanielin olla jo nokka kohti mua, tai muuten haen pannasta. Ja näitäpä onkin ollut kiva treenata myös niiden rusakoiden kustannuksella. :)
(Tässä on yksi kokeenomainen pari viikkoa sitten. Kiira on tällä hetkellä hirveästi kiinni palkkapurkissa, varsinkin ensimmäisessä liikkeessä, mistä en tykkää yhtään. Tässä yritti vielä myöhemminkin olla että minä lähden tästä kipolle kun sanoin "ruutuun".)
4. Ollaan myös lenkkeilty ilman Metteä. Laatuaikaa. On ollut ihanaa.
 |
| Kotikoivikko Vantaalla. |
5. Ja, tadaa, ollaan tehty agilitya. Ei olla tehty sitä itse asiassa koko alkuvuonna, koska no, Kiira kiihtyy ja vinkuu ja juoksee esteiden ohi ja mua alkaa ahdistaa. (Plus miksi tehdä muuta, kun voit treenata tokoa.) Mutta nyt tästäkin on tehty sellaista kahdenkeskistä aikaa. Vain minä ja Kiira. Tarkoituksena vain puuhastella sen kanssa ja hokea itselleni, että vitsit se on kiva koira. Tauko ja/tai oma asenteeni on tehnyt hyvää, koska Kiira on tullut tosi hyvin ohjauksen mukana. Ojangossa käydessä sain sen jopa kääntymään putkesta takaisin, kun lähdin eri suuntaan. Wow. Mun mielikuva Kiira-agilitystä on tähän asti ollut sellainen, että mitä tahansa teenkin, koira on joka tapauksessa juoksemassa ensimmäistä silmiin sattuvaa putkea kolmatta kertaa läpi. Mutta näissä hmm, kolmessa treenissä, Kiira on ollut tosi kiltti. Okei, vähän ulissut parilla ekalla toistolla, mutta ei ole esimerkiksi varastanut lähdöstä kertaakaan. Houkuttaisi hakea agilityn ryhmäpaikkaa, mutta se nyt ehkä odottaa vielä hetkeä, kun meillä on oma auto (toivottavasti pian, jee!).
 |
| Ojangossa oli kauhean kuuma. Ei haitannut Kiiraa, mutta treenien jälkeen se nukahti A:n alle. |
Oltiin vajaa viikko Vantaalla, missä lenkki- ja treenimaastot ovat kyllä huiput. Sain flunssan näin kesäloman kruunuksi (kuka sairastaa flunssaa heinäkuussa?), mutta muuten oli mukavaa. Vaikken ole kesäihmisiä, niin jotenkin hellejaksokin tuli tosi hyvään saumaan. Kesäiltojen lenkit ja niiden jälkeiset treenit takapihan nurmikolla, elämän pieniä iloja parhaimmillaan.
 |
| Olivat Vantaalla hommanneet koirapuistoon agilityesteitä. Tanskandoggikoon rengas, superliukas mini-A ja viisi rautatolppaa, jotka kai markkeerasivat pujottelukeppejä. Mut hei ajatus oli hyvä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti