Yhden koiraniän aikana olen käynyt ala- & yläasteen, lukion ja yliopiston. Muuttanut vieraaseen kaupunkiin. Ollut kesätöissä, osa-aikatöissä ja vakkarityössä. Ystävystynyt, rakastunut, oppinut, pettynyt, onnistunut ja epäonnistunut.
Jotenkin olen aina ajatellut, että Vili jättää mut vasta sitten, kun olen siihen valmis. Mun elämässä on kaikki tosi hyvin nyt. Tiedän, että pärjään tästä eteenpäin. Vaikken millään, millään haluaisi.
Vili, Vilhu Koiranen, Vilsu, Viliskä, mun sininen varjo, tytönparaskaveri, Köps... Kiitos, kun veit mut näin pitkälle. ♥
TK1 Atamanin Blue King
23.8.1998–11.7.2016
---
Vilin kunto heikkeni yhtäkkiä viime viikolla. Melkein kahdeksastatoista ikävuodestaan huolimatta se köpötteli lenkillä kolmesti päivässä, avusti puutarhanhoidossa ja ruoanlaitossa, oli mukana postinhakureissuilla ja haukkui tarmokkaasti vieressä, kun kana-mixiä lusikoitiin ruokakippoon. Kunnes eräänä päivänä se ei enää halunnut lähteä lenkille; itse asiassa se ei halunnut liikkua juuri lainkaan. Oli sydäntäsärkevää nähdä sitkeä pieni koira niin väsyneenä ja niin voimattomana. Niin paljon kuin ihmeparantumista toivoinkin, ei merkkejä sellaisesta näkynyt.
Viimeisen viikonlopun yritin vain nauttia jokaisesta hetkestä ja jokaikisestä silityksestä. Vielä eläinlääkärin ovella sanoin Vilille, että nyt ollaan reippaita vielä hetken. Silitin sitä viimeiseen asti, se nukahti rauhallisesti.
Olo on epätodellinen, tyhjä, surullinen, haikea, kiitollinen... Voi pieni koira. Kunpa sielusi syntyisi uudestaan jossain toisessa pienessä koirassa, joka tuottaisi jollekin toiselle pienelle tytölle edes puoliksi yhtä paljon onnea ja iloa, kuin ehdit tuottaa minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti