Tough times never last but tough people do

Tää viikko oli tosi kiireinen, en tainnut käydä kertaakaan itsekseni treenaamassa. Mikä tarkoitti toisaalta sitä, että oli treenikavereita, mikä taas tarkoitti paikallaoloseuraa Metelle. Mikä puolestaan tarkoitti, että Kiira ei ole treenannut juuri yhtään. No, Kirppu saa olla ykköskoira ensi viikolla.

Mette oli tänään kokeessa, villakoirien koe meidän hallilla. Mulla oli perjantaina vikoissa treeneissä tosi luottavainen olo ja se säilyi oikeastaan koko viikonlopun. Mette on ollut niin tasaisen varma treeneissä, eikä sen vireestä ole tarvinnut kantaa huolta.

Mette suoritti VOI2, 244,5 pistettä. Paikkamakuu oli tosi hyvä, vaikka siinä oli vähän sählinkiä kun liikkuri ei kysynyt onko valmista, annoin väärän käskyn ja sitten onneksi otettiin käskytykset alusta uudestaan. Mette oli eka koira, mutta kävin kehän ulkopuolella makuuttamassa sen + kutsuin kehään. Kävi vähän sniffaamassa tuomaria mutta oli muuten ihan messissä.

Olin vähän huolestunut, ehdinkö tylsistyttää Meten makuuttamalla sitä pihalla ja hallissa ennen paikallaoloa, mut kiitos Tuulialle kun muistutit, että en halua koiran olevan yli-iloinen vaan haluan sen olevan keskittynyt. Toko ei ole aivottomana juoksemista vaan tokossa pitää keskittyä ihan superpaljon. 

Stiplu kävi ruudussa. Lähti ihan normaalisti, mutta alkoi hidastaa jo ennen etunauhaa. Pysäytin siihen ja tiesin, että on liian edessä. Muistan kun mulla kävi mielessä, että pitäiskö käskeä "ruu" (eli peruuta), mutta ajattelin että sitä Mette ei osaa noin kaukana musta. Miten olis ollut ihan vaikka toinen "ruutuun"-käsky??? Voi että miten tyhmä olin. Mutta tää oli kyllä myös Meten virhe, koska treeneissä en läheskään aina anna koko pysäytyskäskyä vaan sen pitää itse hakea oikeaan paikkan seisomaan. Tosin olin myös koko viime viikon pitänyt ruudussa kosketusalustaa, ettei nyt vaan tarviis vääntää oikeasta paikasta just ennen koetta. No, olisko kannattanut käydä ne keskustelut, olisko.

Tehtiin ruutu kuitenkin loppuun asti normaalisti (seuruuosuus oli muuten tosi hyvä!), joten juttu jatkui ihan kuin ei mitään virhettä olisi ollutkaan. En katsonut pisteitä, mutta paperista selvisi myöhemmin, että saatiin niitä ihan reilulla kädellä. Olin kehästä poistuessa tosi tyytyväinen Metteen. Hyvä etten tippa silmäkulmassa syöttänyt sille kissanruokaa. Oli vaan niin siistiä, ihanaa, parasta, mahtavaa olla sen kanssa kehässä. Mun ei tarvinnut kertaakaan kalastella sitä aloitusperusasentoon eikä mun mielessä käynyt kertaakaan, että se jättäisi tekemättä jotain mitä siltä pyydän. Mulla oli koko ajan sellainen fiilis, että se oli kuulolla ja valmiina reagoimaan mun käskyihin ja myös mun palautteeseen.

Mulle on tullut viime aikoina monien treenienkin jälkeen sellainen kiitollisuus-olo. Mitä oon tehnyt, että oon saanut näin kivasti toimivan mettekoiran? Sitten aina muistan, että nii-in, olen taluttanut sitä pannasta koko kesän milloin ruutuun, milloin noutokapulalle. Vaikeita aikoja on varmasti myös edessä, mutta luulen, että pahin vääntö on nyt käyty läpi. Voi hetken istuskella vuoren tasanteella ja ihailla maisemia.