Poikkitieteellistä pohdintaa

Olen lykännyt gradun aloittamista pienen ikuisuuden. Koska aiheen rajaaminen on vaikeaa. Koska pitää lukea teoriaa, se on vaikeaa ja sen soveltaminen on vielä vaikeampaa. Koska koko maailma tuntuu huutavan, että gradun tekeminen on tylsää ja turhaa ja hidasta ja vaikeaa.

Heeetkinen, ihan kuin olisin kuullut tämän ennenkin. Toko! Se on niin tylsää ja turhaa ja hidasta ja vaikeaa eivätkä irlanninvesispanielit edes sovellu siihen.

Treeneistä kotiin käveleminen se vasta vaikeaa onkin.

No, siitä se ajatus sitten lähti. Olen saanut yhden suhteellisen vaikeasti motivoitavan mettekoiran suoriutumaan tokotreeneistä ja -kokeista. Se on vaatinut pitkiä iltoja kentillä hytisemistä, monet itkut, monet pienistä hetkistä iloitsemiset ja tuntikaupalla treenien suunnittelua ja analysointia. Ei kai yksi tutkielma voi vaatia kovin paljoa enempää omistautuneisuutta.

Jos haluaa tokovalion, pitää vain treenata niitä kaukokäskyjä. Joka päivä. Jos haluaa valmistua, pitää vain kirjoittaa sitä gradua. Joka päivä. Vaikka yhden illan kaukokäskysessio ei siinä hetkessä näytä vievän koiraa yhtään eteenpäin, niin joka päivä toistettuna riveistä alkaa muodostua sivuja, joista alkaa muodostua kokonaisuuksia. Pienistä puroista jne.

Olen kuitenkin periaatteessa sitä mieltä, että mistä tahansa suhteellisen terveellä fysiikalla varustetusta koirasta saa tokovalion. Toisten kanssa se vain vaatii vähän enemmän. Sama pätee varmaan tämmöiseen tutkielman väkertämiseen.

Toisaalta mun tavoitteissa ei ole huippututkijan eikä tokomaajoukkkueen jäsenen ura, joten voinen suhtautua graduun kuten mettekoiran tokoonkin: jos se tekee tarpeeksi hyvin mun kriteereillä mitattuna, se riittää. Jos mä näytän gradua kirjoittaessa yhtä keskittyneeltä (ja vielä iloiselta) kuin Mette nykyään, niin väliäkö sillä arvosanalla sitten.

Ja toisaalta, jos ei huvita eikä innosta, niin aina voin soveltaa itseeni mettekoiran kanssa hyväksi havaittuja keinoja: pannasta kiinni ja gradun ääreen mars. Mitä vähemmän tästä tykkäät, sitä enemmän joudut tänään kirjoittamaan. Milläköhän korvaisin kissanruokapurkit, hmmm.

Kyllä se kivikasan päälle kiipeäminenkin näytti mahdottomalta aluksi.

Käytännössä aloin lähestyä graduani kuten lähestyn koirankouluttamista: ilman suunnitelmaa ei treenata. Itse gradu ei ole vielä juuri fontti- ym. asetuksia pidemmällä (muuten en kai kirjoittaisi tätä näin hyväntuulisena), mutta kirjoituspöytä on täynnä kirjoja, lappuja, listoja ja ajatuskarttoja. Vähän kuin pakkaisi treenikassin edellisenä iltana valmiiksi.

Ajattelin sitäkin, että ehkä joskus tulee aika, kun katson treenipäiväkirjojen pinoa ja mietin, miten olenkaan joskus jaksanut nähdä noin valtavan paljon vaivaa. Joskus varmaan muistelen graduakin sillä tavalla, että miten jaksoin tutkia tuollaista aihetta ja vielä tuollaisesta näkökulmasta. Ehkä koko gradu ei edes vaikuta loppuelämääni yhtään sen enempää kuin tokon treenaaminenkaan. Mutta jos se gradun aihe (joka ei btw liity mitenkään koiriin) just nyt tuntuu kivalta ja merkitykselliseltä, niin miksi en voisi olla siitä ihan pähkinöinä. Onhan se nyt nii-in siistiä, kun se koira osaa vaihtaa asentoaan takajalkaansa liikuttamatta.

 

P.S. Lainasin kirjastosta graduoppaan, jossa neuvottiin antamaan gradulle kutsumanimi. Että jos mun puheissa alkaa vilahdella uusi nimi, niin ei, en ole ottanut uutta koiraa.