Joskus onnistuu

Ja joskus taas ei. Käytettiin eilen meidän aamutreeniaika siihen, että yritin saada Meten hyvin kehään ja sieltä sosiaalisen palkan kautta ruokakipolle. Mette oli kehän reunalla jo vähän jähmeä ruoan suuntaan, olisi ehkä pitänyt jo siinä kehua se kunnolla silloin kun tuli hyvin. Aina jos tipahti kehäänmeno-seuruussa, pidin kevyen puhuttelun ja vein tauolle. Se istui hallin seinässä niin kiltisti, että päädyttiin viemään se pihalle, missä sillä oli vähän kurjempaa. Se rupesi toistoilla tulemaan päättäväisemmällä asenteella (sellaista jes nyt on minun vuoro hypin onnesta -asennetta siitä on vaikea saada, mutta ehkä ei tarvitsekaan, jos se ei luonnostaan tule?), mutta kyllä se kehän toiseen päähän seuraaminen oli vaikeaa. 

(Turhauttaa vähän, kun Mette ei ollut yhtään aktiivinen lauantain kokeenomaisessa ja itseäni alkoi ärsyttää ja unohdin sellaiset perusasiat kuin kriteeri, aito kehuminen, avoimet ovet ja mitä näitä nyt on... Mette on taas kotona ollut niin kiva ja niin aktiivinen, että tuli ihan puskista tuollainen.)

Täytyy nyt helpottaa noita kehäänmenoja matkaa lyhentämällä. Niin se kotikenttä-Mettekin on varmaan onnistumisilla rakennettu, eikä epäonnistumisilla. Pitää vain ymmärtää, että syystä tai toisesta sen motivaatio ei muissa paikoissa ole yhtä korkealla kuin kotikentällä, ja se pitää saada tulemaan kentälle joka paikassa samalla tavalla luottavaisena ja skarppina. Onnistumisilla. Ja kyllä myös sillä, että huonoihin kehäänmenoihin puututaan (puhuttelu + pois) tai niiden esiintyminen karsitaan (silloin kun treenisuunnitelmassa jotain muuta; namiapuseuruu tai luoksetulo kentälle).

Koesuorituksesta tulee kyllä hyvä, jahka ekasta kehäänmenosta tulee se Oilin sanoma yhteinen, kiva juttu.  Se vaikuttaa niin paljon siihen, millä asenteella Mette tekee loput liikkeet.

Voitin!

Niiden aamutreenien jäljiltä olikin kiva käydä kohottamassa omaa fiilistä pokkaamalla parit palkinnot Lounais-Suomen Spanielikerhon kokouksessa. Onhan Mette kuitenkin rotuisekseen (ja spanieliksikin) pärjännyt kivasti eri harrastuksissa, ja onhan se ihan käsittämättömän rakas koira, vaikka joskus sen kanssa harrastaminen tuottaakin harmaita hiuksia. Se sai palkinnon viime vuoden parhaana agilitykoirana (se olikin hyvä agilityvuosi meille!) ja vuoden monitoimikoirana (pisteitä tokosta, agilitystä ja niistä parista näyttelystä). Tokokoirakisan voitto olisi vaatinut ykköstuloksen, mutta kyllä Mette tietääkseni on yksi ainoista tällä seudulla ylemmissä luokissa kisaavista spanieleista, saavutus sekin.

Agilitypalkintoja ei viimevuotinen voittaja ollut palauttanut, mutta tuskin sitä on vesispanieli aiemmin saanut. Monitoimikoiran palkinto on kiertänyt 70-luvun puolivälistä, joten korkea aika saada sinne ensimmäinen vespamerkintä! :)

Vihreästä trimmipöydästä tuli hyvä tausta St. Patrick's Dayn kuvalle :))

 Instagram-projekti on vaikuttanut juuri kuten toivoin, eli olen taas löytänyt valokuvausintoni. Se oli jotenkin ihan hukassa viime vuonna. Kivaa! Vielä kun ehtisi gradun äärestä tuonne ulos aurinkoon.