Satasella

Mietin tuon edellisessä postauksessa purkamani Lahden kokeen jälkeen, että Meten treeneistä pitää saada laadukkaampia. Nyt kun sen työmoraali on saatu hinattua ennenkokemattomalle tasolle, kokonaisen suorituksen jaksaminen ei ole enää (kopkop) ongelma. Nyt pitäisi ehkä taas hetkeksi palata vahvistamaan teknisiä yksityiskohtia, sillä esimerkiksi noutokapulan nostoa ei ole ikinä mitenkään erityisesti treenattu. Kun nostoihin ei ikinä ole ollut mitään kriteeriä, niin ei ihme, että iloisessa koevireessä alkaa pulikat lennellä ynnä muuta ylimääräistä.

Nyt Mette onkin treenannut nostoa ja kapulan palautusta lelulla. En olisi vielä varmaan vuosi sitten uskonut, että Meten kanssa voisi ikinä tällaisia juttuja treenata, koska se jaksoi leikkiä ehkä yhden toiston ja seuraavalla meni jo ravia eikä lelu kiinnostanut. Mutta nyt on nyt, ja nyt tämä on toiminut tosi hyvin! Mette ei uskalla tiputtaa kapulaa matkalle jes-sanalla, mutta silti olen saanut sen tulemaan luokse kiireellä. Vähän vielä mietityttää, noinkohan saan leluodotuksen siirrettyä koemaisiin olosuhteisiin (uusissa paikoissa leikkiminen ei vieläkään ole niin vahvaa kuin kotikentällä), mutta katsotaan.

Mette on vähän sellainen käsijarru päällä -koira. Vaikka se näyttäisi keskittyneeltä ja katsoisi mua, se saattaa miettiä liikaakin, eikä ole sellaisessa minä menen ja minä osaan -mielentilassa. Osittain varmaan ihan temperamenttiasia. Haluaisin kuitenkin vahvistaa voimaa tai päättäväisyyttä, millä sanalla sitä nyt sitten haluaakaan kuvata. Semmoista päättäväistä ja itsevarmaa juoksemista (huom, ei aivotonta juoksemista). Tiedän sen tulevan Metelle varmuuden kautta. Siksi niitä yksityiskohtia. Superpalkka ja seuraavaan treeniaiheeseen, jos tekee jonkin asian ensimmäisellä yrityksellä tosi hyvin.

Prosenttiajatus lähti kuitenkin Kiirasta. Kiira ei sekään anna sataa prosenttiaan, tai on se kyllä aina satasella läsnä eikä mieti menneitä tai tulevia (kuten minä ja Mette toisinaan), mutta se ei anna sitä satastaan mulle. Treenikaverit, muut koirat, roskat, levällään olevat treenitavarat, you name it, kaikki ovat potentiaalisia äiti mä käyn nopee tuolla -kohteita. Jos Kiiralla olisi ihan 100% motivaatio tokoon/muhun (tai edes sinnepäin), se ei huomaisi suurinta osaa häiriöistä. Joskus se ei huomaakaan, ja ne ovat tosi kivoja treenejä, joissa muu maailma unohtuu itseltänikin.

Jos Kiira olisi ihmislapsi, se juoksisi kaukana mun edellä huvipuistoon ja juoksisi hetken päästä ohi silmät hehkuen, äiti, äiti, mä kävin jo viidessä laitteessa. Ja kun kysyisin, ostetaanko hattaraa, se huutaisi heti JOOO, mutta juoksisi samaan aikaan kohti seuraavaa laitetta. (Meten saisi taluttaa kädestä karusellijonoon, ja siinä se tuijottelisi maata ja kuiskaisi hiljaa, että äiti, voiksä tulla mun kaa kun mä en halua mennä yksin.)

Ja eihän se niin voi mennä. 

Kato äiti, mä tein hienon kampauksen.

Kaikkeen ilman aivoja tapahtuvaan hillumiseen on tietysti yritetty puuttua enempi vähempi ystävällisellä puhuttelulla. Joskus ajat sitten Kiira vielä pyristeli vastaan, kun pidin sitä poskivilloista kiinni, mutta sen suhteen luovutettuaan meininki on ollut lähinnä kiva kun kannattelet mun päätä -tyylistä. Kiiran saisi varmaan kantaa joka aamu ovesta ulos niskasta, eikä se silti olisi moksiskaan. Antaa kantaa vaan.

Äiti, äiti... puhutko mulle?

Oikeastaan koko helmikuun ruokin Kiiraa treeneissä ja arjen tilanteissa, en antanut kiposta ruokaa kuin pahimmassa kiireessä. Ainakin nyt tuntuu, että Kiiran asenne on alkanut muuttua. Nyt sillä ei enää ole niin vahva luotto siihen, että illallinen kyllä tarjotaan, vaan Meten ruokakipon kolistessa se hipsii varovasti paikalle ja istuu kiltisti odottamassa, että josko hänellekin vaikka ihan vähän tarjottaisiin.

Tuoreempi juttu on loppupalkkapurkin käyttö, mitä on nyt tehty vajaa pari viikkoa. Olen pitänyt siellä ekstraherkkuja, mutta jossain vaiheessa voinee vaihtaa ihan vain yhteen murskattuun lihapullaan tai vastaavaan. Treeni on selvemmin ajanjakso, joka alkaa aloitusrutiinista (kentälle meno ja parit perusasennot) ja päättyy lopetusrutiiniin (palkkapurkki). Keskity se näiden välinen hetki mun kanssa tekemiseen ja saat palkan.

Äiti kun mä en oo ennenkään pessyt pyykkiä.

Kolmas juttu saatiin viime keskiviikkona Elinan ongelmanratkaisupajasta (kiitos tästäkin!), ja sitä kuvailkaamme tässä vaikka sementtipylvästaktiikaksi. Kiira ei ollut useaan viikkoon päässyt MATO-treeneihin (koska Mette ja Meten koevalmistelut), ja tuli tietysti intoa puhkuen kentälle, ja oli heti menossa nuuhkimaan ties mitä nurkissa olevaa tavaraa. Yksi kielto ja jos ei sitä kuunnellut, hain sen narunpätkään killumaan. Kun hetken hilluttuaan (narussa pystyi mm. jäystämään narua, pyörimään, vetämään, yrittämään maahan lysähtämistä) katsoi mua, kehut ja työt jatkuu. Kaksi tai kolme kertaa tätä tarvitsi tehdä, ja sitten kappas, Kiira oli ihan eri asenteella mukana. Ollaan nyt kolmesti treenattu tuon jälkeen, ja Kiira on ollut jokaisessa tosi keskittynyt. Eiköhän se jossain kohtaa vielä mokaa, ja sitten päästään muistuttamaan samalla tyylillä. Toivottavasti tämä olisi se juttu, jolla saataisiin Kiiraa vähän vakavoitettua. Se on kiva koira, mutta kuten sanottu, se on vähän liiankin tyytyväinen itseensä.

Ehkä sitten vielä neljäntenä kohtana kentälle tuleminen, koska siitäkin oli puhetta keskiviikkona. Vaikka pieni ääni sisälläni sanoo, että siistiä, kun koira haluaa mennä kentälle, niin... Ei voi antaa Kiiran juosta huvipuistoon ja odottaa, että se sitten siellä yhtäkkiä muistaisi mun olemassaolon. Kiiran pitää siis jatkossa tulla kentälle niin, että se pitää jonkinlaista kontaktia muhun (= kulkee mun tahdissa ja pitää mua silmällä). Syystä tai toisesta se on kyllä näissä viimeisimmissä treeneissä tullut kentälle suhtkoht siististi (eli ottanut yhden loikan kohti kenttää ja sitten hypähtänyt takaisin ja tullut kontaktissa).

(Sivuajatus arkikäyttäytymisestä: jos se vähän enemmän joutuisi noudattamaan sääntöjä arjessa, se muistaisi hillitä itsensä paremmin treenikentälläkin. Arjessa se on kyllä vilkas, energinen ja toisinaan pikkuriikkisen rasittava, mutta kun varsinaisia ongelmia ei ole, niin olen antanut sen aika vapaasti elää pellossa toteuttaa spanieliuttaan.)

Kato äiti, kun mä oon näin kamalan söpö.

(Ajattelen aina kirjoittaa tosi lyhyesti, mutta minkäs teet.)