Paljon tehtävää

On ollut vähän maanisempi viikko tällä kertaa. Tiistaina ja keskiviikkona Tuulian kanssa perinteiset aamukuuden treenit, sieltä kotiin, koirat lenkille, kirjastoon,kirjastossa melkein kellon ympäri, kotiin, koirat ulos ja sitten kohta jo nukkumaan... Hyvä jos muistin syödä jossain välissä. (Työelämän burn out, täältä tullaan.) Torstaina sama kuvio vanhasta muistista, mutta aamutreenit koulun kentällä, oli oikein kesäaamun tuntua auringon puolesta, mutta kamala myrsky. :)

Ajattelin (huom. imperfekti) ottaa koirien osalta vähän rennommin tämän viikon, mutta niin ei siis käynyt ja treenisaldo on tässä perjantain kohdalla mentäessä kuitenkin kolme treeniä per kuono. Ihan hyviä treenejä. 

Kiira oli tiistaina Tsaulla, oli yleisesti hyvä fiilis. Kokeenomaisessa oli hyvin mun kanssa. Tehtiin myös ruutu-/ohjattu-erottelua, ja vaikka jouduin korjaamaan, niin Kiira valitsi mun kanssa tekemisen ja oli ihan että okei, nyt meni väärin, minäpä kuuntelen nyt kun kerrot uudestaan mitä pitikään tehdä. Hyvä, tosi hyvä.

Keskiviikkona oli Meten vuoro tulla Tsaulle. Tehtiin kokeenomainen kehäänmeno kippoineen kaikkineen, ja sitten kehässä palkattiinkin kesken seuruun heittämällä namia eteen. Seuruu on muussa treenissä ollut aika siistiä, mutta kokeenomaisissa alussa joko pärskii tai muuten vain pää nykii, ja sitten kun korjataan, niin keskittyy. Pitää palkata oikein superhyvin kun selvitään korjauksitta. Päätin myös alkaa puuttua pärskimiseen. Ei siitä nyt mitään isoa puhuttelua tule, mutta sellainen kevyt "oijoijoi" plus takaisin lähtöruutuun. Aikaisemmin vain pysähdyin, jos pärski, koska eihän se koira oikein ymmärrä pärskimistään. Mutta pärskiminen on niin sidoksissa mielentilaan: silloin kun on skarppi, ei pärski yhtään. Eli puutun mielentilaan, joka ilmenee pärskimisenä. Jotenkin niin.

Torstaina myrskyssä molemmat teki. Kiira oli taas tosi kivan tuntuinen. Treenasin Meten ensin, ja sitten yhtäkkiä kesken Kiiran vuoron havahduin ajattelemaan, että me ollaan varmaan loppuleikitty tässä puoli tuntia. Oli vaan niiiiiin kivaa. Koko maailma katosi ympäriltä. Mette teki kokeenomaista ja oli pikkaisen riskirajoilla. Tunnarikapuloista juoksi yli (taisin just viimeksi kirjoittaa, että puutun siihen), mutta purin vain huulta ja ajattelin, että nooo, ois voinut mennä rumemminkin kapuloille. Edelleen välillä tosi vaikeaa puuttua tuohon aivottomuuteen, kun... no, niin, ei se kivaa ole, mutta kun se koira kuitenkin tekee jotain.

Tänään käytiin varmaan ekaa kertaa koko keväänä Mikkolanmäen kentällä Prisman takana, vaikka ei sinne kauaa kävele ja yleensä siellä on rauhallista. Kiira oli (taas!) ihan messissä, tehtiin seuruuta ja noutoa ja luoksetulon stoppeja. Makoilutin sitä "käy siihen" Meten treenatessa, eikä tarvinnut kuin kerran per setti käydä korjaamassa.

Mette oli alkuun vähän haistelutunnelmissa, ajattelin ensin että onkohan sillä kuuma tai ahdistaakohan sitä muuten vaan. Sitten hengitin syvään ja sanoin itselleni, että ehkä se koira ei vielä tällä kaudella ole paljoa ollut ulkokentillä. Ehkä se on ihan normaalia. Ehkä se on kuitenkin vaan koira, joka toimii niin kuin useimmat koirat nyt toimivat. Vaikka se on mettekoira (oma rotunsa vähän niin kuin ajokoirat tai vinttikoirat, you see), niin kyllä senkin toiminta perustuu paljolti samoihin asioihin kuin koiraeläimillä noin yleensä. Joten tyynesti vain hain sen pannasta, sanoin se on Mette, siinähän sinun piti olla, vein takaisin haistelupaikkaan ja kutsuin uudestaan. Ja sitten sen jälkeen, eli koko varsinaisen treenin ajan, Mette oli ihan normaali ihana itsensä. Seuruu varsinkin oli superkivaa, oli välillä oikein tosi tiivis kun yritti niin kovin!

Mitä siis mietin tänään: pitäisi uskaltaa treenata niitä asioita, jotka ovat vaikeita, ei pitäisi pelästyä jos koira välillä tippuukin pois yhteisestä kuplasta, pitäisi uskaltaa olla treenikentällä vaikka kolme tuntia jos tarve vaatii, pitäisi muistaa että mettekoirakaan ei tee tätä vain ruoan vuoksi vaan kyllä se tykkää myös temppujen oppimisesta. Jotkut temput on vaikeampia, mutta kaiken se oppii ja kaikesta se oppii tykkäämään, kun vain itse pitää oman suhtautumisen luottavaisena. Kannattaisi myös muistaa, että valmista ei tule ikinä ja olla ylpeä siitä työmäärästä, minkä on tehnyt. Vaikka Mette ei ole helpoin harrastuskoira, niin mulla on täysi oikeus tykätä sen kanssa harrastamisesta. Niin.

Kiira kerrankin söpönä :)